HAASTATTELU 8
|
"Suhde teatteriin: Haen elämyksiä, nautin teatterin palveluista.
Olen hyvä ryhmänjäsen." |
Määrittele esitys yhdellä lauseella.
Esitys on elämys, kokemus jossa katsoja jotenkin kokee ja näkee ja mahdollisesti tuntee sen mitä esittäjät haluavat näyttää tai tehdä tai… voihan se esitys olla muutaki ku näyttelemistä. Se on ykspuolista jos sanotaan et se on sen katsojan tai vastaanottajan kokemus siitä mitä esitetään. Tuntuu että pitäis olla myös esiintyjän puolelta. Katsoja saa nauttia esiintyjän osaamisesta. Se kuitenki on niinku siinä on alku ja loppu siinä, se on selkeesti joku pätkä. Silti se on mun mielestä elämys, kokemus. Esitys on katsojan kokemus taiteilijan näkemyksestä, jolla on selkeä alku ja loppu. Siinä, että esitys on nimenomaan katsojan kokemus taiteilijan näkemyksestä, on mielestäni jotakin todella syvää totta. Juurikin siinä, että taiteilija/esiintyjä tekee mitä tekeekin, mutta esitys ja sen merkitys syntyvät siitä, että katsoja näkee ja kokee nuo teot. Ne tulevat yksilökatsojalle olemaan se esitys ja kokemus, jonka ne nimenomaan hänessä synnyttävät. Jokainen katsoja näkee oman henkilökohtaisen esityksen, vaikka kyseessä olisi yhdessä kokonaisen katsomon kanssa nähty tekojen sarja tai teos. Myös se, että esityksestä tulee esitys vasta kun katsoja on nähnyt sen, on mielestäni totta. Hienoa on se, että esitys = katsojan kokemus taiteilijan näkemyksestä. Tämä luo oletuksen, että taiteilijalla on joku näkemys jonka haluaa esittää, ja esitykseksi tullessaan se on välittömästi ja välttämättä dialogissa katsojan kanssa, sen kautta että katsoja luo näkemästään itselleen esityksen sitä katsomalla. Hauskaa on myös, että katsottavana oleva henkilö, joka näkemystään ilmaisee, mieltyy lähes selviönä taiteilijaksi. Ajatuksen esille tuominen vaatii jäsentelyä, kerrontataitoa, työtä ja vaivannäköä, ja nämä tehtyään – ja näkemyksensä jaettuaan! – tekijä on tullut taiteilijaksi. Kuten haastateltava sanoi, katsoja saa nauttia esiintyjän osaamisesta, katsoja saa mielihyvää tuntien ottaa vastaan tekijän vaivannäön ilmentymän, vaati se sitten mitä taitoa hyvänsä, juuri mainitsemiani tai jotain teknisesti tai fyysisesti vaativia. Taidon luonteella ei sikäli ole väliä. Se, että näkemys on tuotu näkyville, on jo taitavaa. Näkemyksensä tunnistaminen on taitavaa, sen näytille asettaminen valituin keinoin on taitavaa, sen pukeminen vastaanotettavaan muotoon on taitavaa. Selkeät alku ja loppu, miksi ne pitää olla? Se on turvallista. Katsoja tietää, että nyt tämä alkaa. Yleisön pitää tietää mistä se alkaa oli tapa mikä vaan. Samoin päättymisestä, se on epämukavaa jos ei tiedä loppuiko vai ei. Miksi se tuntuu epämukavalta? Että on väärässä kohtaa lähtemässä pois tai aiheuttaa jotain nolostuttavaa. Siihenhän kuuluu, että jokainen taputtaa tai huutaa bravoa tai... Kyl mun mielestä esittämiseen kuuluu, että on selkeä alku ja loppu. Jos ei ole, niin sen pitää olla yleisön tiedossa miten alkaa ja miten loppuu. Selkeä rajaus katsottavan esityksen alusta ja lopusta tekee esitykseen keskittymisestä helpompaa. Kun kaikkia ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä ei kuitenkaan voi ottaa vastaan, on miellyttävää että pystyy keskittymään selkeästi johonkin, jonka on sovittu tietyn aikaa olevan fokuksen kohteena. Epätietoisuus siitä, mitä pitäisi katsoa vai pitäisikö, on epämukavaa, rasittavaa, kuormittavaa. Se luultavasti ei ole viihdyttävää, ja jos katsoja ei edes jollain tapaa viihdy, hänen vastaanottokykynsä on varmasti huomattavasti alhaisempi kuin silloin, kun esitystilanne on hänen käsitettävissään. Teatteritilathan on rakennettu juuri tätä keskittämistä varten (kr. "théatron", katsomispaikka), niiden funktio on niissä käyville katsojille selvä, konteksti joka ohjaa huomiota katsottavaksi tarkoitetulle alueelle, jota käyttävät katsottavaksi tarkoitetut henkilöt, esiintyjät. Rajaaminen sekä tilallisesti että ajallisesti keskittää katsojan huomion siihen, mikä oletettavasti on esityksen tarkoitus, sisältö, ajatus tai teknisen taidon esittely. Katsojan epätietoisuudessa pitäminen jättää katsojan potentiaalisesti auki kaikille impulsseille, ja impulssimassan suodattamisen yltyessä hallitsemattomaksi vastaanotto saattaa loppua kokonaan, mikä tuskin palvelee kovinkaan monen esiintyjän teoksia. Voiko kyseessä olla esitys, jos sanotaan että tilassa on esitys ja siellä on lapsia leikkimässä ilman esittämisen ajatusta? Voi kai se olla, jos ajatellaan että ne katsojat nauttii sen katselemisesta. Mikä siitä tekee esityksen? Heille on kerrottu, että on esitys, puitteet kai sen tekee. Jos sitä katsottaisiin puistossa, onko siinä jotain eroa? Ei kai, jos samalla tavalla kutsutaan paikalle. Entä ilman esitysohjeistusta, mutta niin että jonkinlaista toimintaa on järjestetty? Voiko sellaista sanoa jälkeenpäin esitykseksi? Juuri valmistautuminen siihen… Se on varmaan jotain uutta juttua, johon ihmisiä pitää opettaa, että esitys voi olla muuta kuin esiripun avautumisesta taputuksiin. Hyvin uudenlaista ja modernia. Valmistautuminen esityksen tekijän tai sitä katsomaan kutsuvan tahon puolelta on ensimmäinen puoli esityksen toteutumisessa. Pienikin valmistautuminen viittaa johonkin tarkoitukseen, ts. siihen että jotakin halutaan näyttää, jakaa tai aiheuttaa. Mutta aiemman perusteella näytettäväksi valmisteltu materiaali muuttuu esitykseksi vasta kun se todistetaan katsojan puolelta. Silloin esitettäväksi valmisteltu nähdään tai koetaan ja nähdyksi tullessaan se muuttuu esitykseksi, esitetyksi. Toisaalta edellä kuvatusta esimerkistä puuttuu katsojaksi tarkoitetun tahon huomion ohjaaminen, jolloin esityksen materiaali (leikkivät lapset puistossa) eivät erikseen erotu muista ympäristön impulsseista eikä niihin varta vasten ohjata keskittymään. Tällöin on kyseenalaista, onko esityksen tekijät todella nähty, onko niiden katsomiseen paneuduttu katsojan puolelta. Jos näin ei käy, ei esitettyä ole nähty eikä se silloin muutu esitykseksi. Tätä rataa ajatellen esityksen rajaaminen, tilallisesti tai ajallisesti tai molemmin tavoin, näyttäytyy olennaisena osana esityksen toteutumisen kannalta. Entä jos istun yksin puistonpenkillä ja päätän katsovani esitystä? Perinteisemmässä versiossa (teatteriin meno) liittyy myös osallistumismaksu. Miten tämmösessä penkkiversiossa? Jos olen valmis maksamaan teatteriin menemisestä, niin sittenhän voin valita menenkö tähän vai tuohon teatteriin vai minne. Mutta sitten ei tule niin helposti mieleen mennä puistoon. Jollain tavallahan siitä pitää viestiä, jos haluaa sinne yleisöä. Siitä pitää etukäteen tietää, että sinne voi tulla. Edelleen: yleisön tietoisuus omasta osuudestaan esityksen toteutumisessa on merkittävä. Ilman yleisöä ei ole esitystä. Jos esitykselleen haluaa yleisöä, se on myös jotenkin hankittava tai ohjattava tuohon tehtävään. Jos vien ihmisiä paikkaan, jossa tapahtuu järjestämiäni asioita ja nimeän sen esitykseksi vasta jälkeenpäin, eli ilman etukäteistiedottamista ja pääsylippuja, voiko sitä kutsua silloin esitykseksi? Voi. Ei se nyt sit niistä oo kiinni. Mutta tällöinkin yleisö on saatettu johonkin paikkaan. Heidän huomionsa on kiinnitetty ympäristöön viemällä heidät sinne. He ovat auki ympäristölle arjesta poikkeavalla asenteella. Olettaen, että järjestetyt tapahtumat erottuvat ympäristön muusta tapahtumisesta, yleisön keskittyminen johdetaan seuraamaan jotakin. Ehkä kyseessä ei olekaan se, että yleisö varsinaisesti tiedostaa oman roolinsa, vaan se että keskittyminen avataan sille että jotakin saattaa tapahtua. Esitys-nimen antaminen jälkeenpäin ei sinänsä merkitse, koska abstrakti esityksen toteutuminen on jo tapahtunut: valmisteltu näytettävä on tullut nähdyksi. Mikä riittää esitykseksi? Voiko jättää pois vastaanottajan tai tekijän? Luonnontapahtumia, luontoelämyksiä (jään lähteminen, myrsky) voi verrata esitykseen. Sikäli voi jättää esiintyjän pois. Entä luonnolle yksin esiintyminen? Voiko sitä kutsua esitykseksi? Voi. En tiedä mitä se esiintyjä sitten kokee, ehkä se on verratavissa johonkin meditatiiviseen. Tai yksin paikallaan tököttävät katutaiteilijathan ovat siinä yksin esittämässä jotain patsasta tai ottamassa kantaa. Siitäkin voi ajatella että se on esitys. Jomman kumman osapuolen poistamisen jälkeen koettavat kokemukset ovat nimenomaan verrattavissa esitykseen. Niissä jää kuitenkin toteutumatta aiemmin nimetyt esityksen toteutumisen kriteerit: valmisteltu näyttäminen ja sen todistetuksi tuleminen. Ne eivät ole esityksiä. Yksikseen seisova elävä patsaskin on toteutuva esitys, koska hänen ulkomuotonsa kiinnittää huomion erikoisuudellaan, hänen valmistelemansa oleminen tulee todistetuksi ja koetuksi vähintään katseella. Se on esitys etenkin silloin, kun kyseessä on jonkin tietyn asian esittäminen tai pyrkimys kannanottoon. Mistä on esiintyjä tehty? Heittäytymisestä, ammattitaidosta, harjoittelusta, mielettömästä luovuudesta, rehellisyydestä, innostumisesta, semmosesta joka osaa eläytyä ja heittäytyä. Valitse näistä yksi: harjoittelu, heittäytyminen, innostuminen. Heittäytyminen. Se on musta vaikeempaa, että totaalisesti pistää itsensä likoon roolissa kuin roolissa. Millainen kytkös on heittäytymisen ja innostumisen välillä? Innostuminen saa tekemään melkein mahdottomia asioita, mutta kaikista asioista ei kuitenkaan innostu. Heittäytyminen ei oo kiinni siitä mikä se asia on, voi heittäytyä iloon, suruun, rakkauteen, tragediaan, vihaan, monenlaiseen. Jos ei innostu niin ei voi, ja kaikista asioista ei voi innostua. Heittäytyminen tuntuu kovin näyttelijäntyöhön liittyvältä asialta. Veikkaan, että kokiessaan jonkin asian näyttämisen arvoiseksi taiteilija innostuu siitä, sen merkityksestä, hienoudesta tai mistä sitten innostuukin, ja sitten heittäytyy täyspainoisesti sen tekemiseen. Eli innostuminen toimisi laukaisijana heittäytymiselle. Paneutumatta innokkaasti näkemyksensä esittämiseen taiteilijan saavuttama lopputulos on vaarassa jäädä laimeaksi, huomiota ansaitsemattomaksi tai epäkiinnostavaksi. Miksi näin? Jos asia ei ole tarpeeksi kiinnostava vangitakseen edes sen työstäjän mielenkiintoa, onko kohtuullista odottaa sen kiinnostavan niitä, jotka valitsevat uhrata aikansa sen vastaanottamiseen? Onko tässä valossa taiteilijalla velvollisuus innostua tekemisistään myös kuukausipalkkaisessa laitostyössä? Mielestäni on. Jos oma työ ja sanottava eivät ansaitse edes omaa huomiota tai arvostusta, miksi sitä sitten edes jakaisi? Se ei ole rehellistä itselle eikä yleisölle. Siitä ei ole hyötyä kummallekaan. Mielenkiintoista, että harjoittelu ei vaikuta haastateltavasta yhtä merkittävältä kuin heittäytymiskyky. Ehkä olennaisinta onkin juuri halu esittää jotakin ja siihen käytettävä paneutumisen määrä/taso. Heittäytyminen ei ole sama kuin uskaltaminen. Kyllä voi uskaltaa montaa asiaa mutta se että heittäytyy ja uppoutuu on eri asia. "Mieletön luovuus". Kuvaile tai määrittele sitä. Se on kauheen monipuolista. Mä en ymmärrä mistä te ammennatte sitä, että on monelta kantilta, ensinnäkin se koko idea, ja mitä kaikkea esittämiseen liittyy. Se että kun menee katsojana katsomaan esitystä, niin sieltä tulee niin monelta kantilta sitä asiaa. Sitte itessä on odotukset ja se ajatus siitä mitä on menossa katsomaan voi olla paljo suppeempi ja sitten ku sä tuut sieltä niin oot ihan, että "vau, miten tää nyt oli näin, miks mä en tullu ajatelleeksi tollasta?" tai "miten sen asian voi nähdä myös noin?" ja "toihan olikin mulle ihan vieras ajatus siitä." Ehkä jotain sellaista. Aina avartuu, kun käy katsomassa esityksen. Hevonen ottaa silmälaput pois silmiltä. Olisiko "mieletön luovuus" yksinkertaisesti tekijän rehellisyyttä omaa itseään kohtaan? Sitä, että uskaltaa tiedostaa oman käsityksensä jostain ja tuoda sen temaattisesti sellaisenaan yleisön eteen. Oman yksilöllisen näkemyksen jakamista ilman pelkoa tai huolta siitä, että se tuomitaan tai tyrmätään. Koska jokainen kokee maailman omalla henkilökohtaisella tavallaan, jokaisella on siis yksilöllinen näkemys asioista. Jos uskaltaa olla rehellinen omalle kokemukselleen, sen jakaminen voi avata muille odottamattomia näköaloja ja vaihtoehtoja. Eikö siinä ole taiteen suurin anti? Se auttaa jäsentämään omaa maailmankuvaa ja se luo tilaisuuksia ymmärtää muiden maailmankuvia, se tuo meitä lähemmäs toisiamme auttaen käsittämään aiemmin ehkä käsittämättömiä asioita. Se on parhaimmillaan rehellistä kommunikaatiota, joka kasvattaa dialogin molempia osapuolia. Mitä yhteistä / mitä eroja näet näyttelijän ja rockstaran välillä? Molemmat on karismaattisia, osaavia, molempiin liittyy se että on pitänyt treenata. Rockstaralla on ehkä ollut pidempi ura kuin näyttelijällä. Niillä on selkeä päämäärä mihin haluavat, rockstara haluaa menestyä ja tehdä omaa juttuaan. Näyttelijä varmaan samaa, menestyy kun on treenannut paljon ja menee eteenpäin. Entä eroja / yhteneväisyyksiä lavalla olemisessa? Molemmat voi olla yksin suuren yleisön keskellä, pitää heittäytyä ja osata hommansa, siellä valokiilassa. Molemmat on osa isompaa kokonaisuutta. Ennakkovalmistelut ja puitteiden järjestäminen. Taidon treenaamisen on siis helppo mieltää olevan tietynlainen itsestäänselvyys? Onhan jo yksin tekeminenkin tekemisen harjoittelua. Mutta onko niin, että pelkkä tekninen treenaaminen ei riitä, jos mukana ei ole heittäytymistä ja intoa? Sanoisin niin. Teknisesti täydellinen suoritus voi jäädä sisällöllisesti paljon ontommaksi kuin innosta tehty taidon puolesta kehnompi esitys. Tietenkin hiotut ja puhtaasti taitoon perustuvat esitykset ovat hienoja, vaan onko niissä muuta viestiä kuin taidon esittely? Avaavatko ne ajatusmaailmaa? Ehkä jollain tavalla. Ne ehkä innostavat katsojan kehittämään omaa osaamistaan, vaikka sitten täysin eri alalla. Entä juontaja? Mikä on hallitsevaa hänen esiintyjyydessään? Isäntä / emäntä, joka pitää yhteyden esiintyjän ja yleisön välillä, että yleisö tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tyypistä riippuu, miten työtään tekee. Siis jonkinlaista ilmapiirin luomista ja ylläpitoa? Mikä sitten on näyttelijän tehtävä? Luoda tai esittää se kokemus mitä hän haluaa siinä sanoa tai esittää. Näyttelijä on päärooli. Juontaja on isäntä tai emäntä. Huolehtii että yleisö tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys aiheuttaa levottomuutta. Selkeys esitystä ympäröivässä kontekstissa helpottaa ja keskittää vastaanottamista. Häiriötekijöistä ei tule katsojan ratkaistava ongelma, vaan hän voi keskittyä siihen, mitä varten on paikalle tullut. Se on sekä esiintyjän että katsojan edun mukaista. Miksi näyttelijän tehtävä on sanoa tai esittää, mikä päämäärä? Näyttelijä on se, joka luo sen elämyksen. Se on se kohde, tarkoitus. Juontaja on sivutehtävä, näyttelijä on se pääasia. Luoda elämys, jotta – ? Sitä vartenhan yleisö tulee, että saa jonkun elämyksen, kokemuksen, ja näyttelijä sen tarjoaa. Viihdyttää yleisöä. Tarjoaa yleisölle sen näytöksen. Yleisö kaipaa kaikenlaisia tollasia. Onko ihmisellä sitten perustarve saada jakaa ajatuksia, niin jakajana kuin vastaanottajana? Kaunis ajatus. Kenties teatterissa käynti on suoraviivaiseksi muodostunut tapa kuulla muiden ajatuksia maailmasta. Ihminen on eläin, joka tarvitsee jotakin, johon reagoida säilyäkseen virkeänä ja hengissä. |
|