HAASTATTELU 5
|
Harrastanut teatteria kaksi vuotta.
Esiintynyt musiikin saralla "koko ikänsä". "Rakastan teatteria (etenkin katsomon puolelta)." |
Määrittele esitys yhdellä lauseella.
Esitys on tehty viihdyttämään ihmisiä. Minkä takia? Onko se viihdytys juttu sinällään vai onko jokin syvempi tarkoitus miksi halutaan tehdä esityksiä viihdyttämään ihmisiä? Viihdyttämään, mut myös ajatuksia herättämään. Herättää ajatuksia myös esittäjässä. Toisaalta esitystä ei välttämättä ole samalla tavalla, jos ei sitä yleisöä ole. On viihdytysaspekti, mut ehkä turha tehdä mitään esitystä, jos ei se herätä mitään ajatuksia. Voisiko sanoa, että viihde tuo sen esitykseen sellaisen arvon, että katsoja kokee tulleensa esityksen yhteydessä huomioiduksi, ts. että hänelle tehdään hyvä tai mukava olo esityksen katsomisen yhteydessä? Jos esitys on viihdyttävä ja sitä on mukava katsoa, on ehkä helpompaa katsojana sitoutua, "lupautua" ottamaan vastaan myös jutun sanomaa. Tulee mieleen oma ohjaukseni Häräntappoase, jossa käytettiin jonkin verran vekkuleita yllätyksiä, luukkuja ja pieniä kikkoja, joita kehuttiin hauskoiksi, ihaniksi tai vastaavaa. Näiden havaintojen pohjalta voisi ehkä väittää, että jos katsojalle annetaan ns. viihteellisiä täkyjä, joita on sellaisinaan hauskaa tai mukavaa katsoa (vaikkapa hiottu ja siisti tanssiosuus tai taitavasti esitetty laulu), niin hänen kirjaimellinen viihtyvyytensä on silloin esiintyjien osalta huomioitu, hänen jaksamiseensa on ikään kuin panostettu, on imaistu että hänestä välitetään ja hänen läsnäoloaan katsomossa arvostetaan. Kääntöpuolena alkaa mietityttää, mitä sellaista nykyään useinkin harjoitettu katsojan "piinaaminen" esim. kestolla tai "epäkiinnostavalla kikkailulla" tuo katsomiskokemukseen, mikä hyödyttäisi tai edesauttaisi tekijöiden sanoman (tai mikä tavoitteena sitten onkin) välittämistä tai tekisi esittäjien jakamasta asiasta helpommin vastaanotettavaa – vieläpä sellaiselle yleisölle, joka ei ole kuukausien ajan paneutunut esityksen tematiikkaan ja sisältöön? Voisiko viihdearvo olla verrattavissa koneöljyyn, joka saa kokonaisuuden luistamaan ja tekee yhteisestä jakamisen hetkestä vastaanottajalle mieluisamman. Onko piinallisuus verrattavissa pahoinpitelyyn? Ts. ei-toivottu, väkivaltainen (tai sellaiseksi koettu) tunkeutuminen toisen tilaan ja aikaan vastenmielisyyttä herättävällä asenteella, josta herättää ensimmisenä reaktion "miksi kukaan tekee näin?" Esitys, joka ei herätä yhtään mitään? Jos on huono, niin herättää ainakin sen reaktion niissä näkijöissä/kokijoissa, että tää on huono, koska se ei välttämättä herätäkää mitään. Mut kai ne aina nyt jotain ajatuksia herättää. Olen aiemminkin kuullut sanottavan, että toteava reaktio esityksen epäonnistumiseen tai ajatuksien herättämättömyyteen riittää täyttämään "ajatuksen herättämisen" kriteerit. Olen itsekin toistellut samaa, ehkä varmistuksena itselleni siitä, että aina ei tarvitse saada aikaan kansannousua ja vallankumousta omalla työllään. Mutta nyt tuntuu jokseenkin siltä, että jos ainoa reaktio esitykseen on "eipä herättänyt mitään", niin silloin homma ei ole tominut. Peruskatsojan tehtävän ei pitäisi olla taidekriitikon työ. On vaikea uskoa, että taiteilija tekisi työtään nimenomaan vastaanottajan arvosteltavaksi eikä asioiden jakamista varten. Katsojan ei pitäisi tarvita puuttua mielessään esityksen tai teoksen laadun arviointiin, sillä eikö se ole toissijaista esityksen sisällön rinnalla? Sanoman, ajatuksen, tunteen, havainnon, sen mikä ikinä onkaan tekijöiden lähtökohtana esityksen valmistamisessa. Eikö juuri se ole sitä mitä tekijä toivoisi kokijan kääntelevän mielessään kotiin lähtiessään? "Ei herättänyt mitään" on samaa sarjaa kuin "nätti lavastus" tai "hyvää pullaa". Nämä reaktiot eivät liity teoksen ytimeen, siihen tarpeeseen, josta sen tekeminen on lähtenyt liikkeelle. On siis joku joka tekee ja joku joka ottaa vastaan sen jutun. Voiko niistä jomman kumman poistaa niin, että se olisi edelleen esitys? Tavallaan sen kokijan ehkä voi, mut onko se silloin esitys? Koska esitys esitetään jollekin? En tiedä onkse silloin nimeltään esitys. Vai onkse jotain muuta. Miten sen nimeäisit, jos se ei olisi esitys? Mitä se sinulle olisi? Oisko se sitten harjoittelua tai tutkiskelua tai jotain muuta semmosta niinku itsekseen tehtävää, vaikka se ois tehty esityksen muotoon... jos sitä ei ole kukaan näkemässä, ei ole ketään kenelle sitä esitetään. Koetko että se esityksellinen muoto ei riitä vielä itsessään? Mmm. Yksin harjoittelua lukuun ottamatta harjoitustilanteessakin on todistajia, jotka aktiivisesti ottavat näkemäänsä vastaan, reagoivat siihen ja kommentoivatkin, eli muut työryhmän jäsenet. Harjoitustilanne voisi olla esitysmuotona kiinnostava: yleisö, joka osallistuu merkityksen hakuun aktiivisesti konkreettisen dialogin kautta ja ehkä itse myös tekee. Kollektiivinen joukkotaideteos, jonka tekijät tekevät itselleen. Prosessidraama saattaa tietyssä määrin täyttää tuon määritelmän. Siinä "yleisö" tai vastaanottajat ovat mukana sisällönluomisessa ja merkityksen näkemisestä tulee aktiivista. Sanoit, että esitys esitetään jollekin. Että sillä on oltava joku kohde, joku joka tekee ja tähtää sen jotakin kohti? Voisinko tehdä metsään tanssiesityksen, missä itse tanssin puille? Voit, mut ei ne puut koe sitä mitenkään. Niille ei herää ajatuksia. Mut, jos sä tanssit jolleki koiratarhalle, ni niissä koirissa ainakin mun mielestä herää jotain. Emmä tiedä ajatuksia, mut siellä tapahtuu jotain, kun ne kattoo sua. Puissa ei välttämättä tapahdu mitään. […] Mut ei kai sen oo pakko olla ihmiseltä ihmiselle kuitenkaa. Mutta ihmiseltä jollekin elolliselle? Toisaalta onhan puutkin elollisia? Mutta jollekin ajattelevalle? Jolleki, millä on aivotoimintaa. Aivotoimintaa omaavalle! "Esitys esitetään jollekin aivotoimintaa omaavalle"? Koska ei muuten voi olla niitä ajatuksia. Tästä johtaen: jos vastaanottajaksi määritelty taho ei aistiensa kautta ota aivoihinsa vastaan näkemäänsä/kuulemaansa, esityksen olemassaolo on yhtä kuin nolla. Sillä, mitä ei koeta, ei ole yksilötasolla merkitystä, ei ehkä edes olemassaoloa? Ei-koettu ei vaikuta kehenkään, se ei lukeudu kokemuksiin, joiden pohjalta joku jäsentää maailmaa joka hetki uudestaan. Se ei muodosta muistijälkeä aivoihin, se ei sisälly ajateltuihin ajatuksiin. Eli sillä ei ole vaikutusta eikä merkitystä toimintaan tulevaisuudessa. Joten, jos esitys ei kulje aistittuna vastaanottajan aivotoimintaan, sitä ei vastaanottajan henkilökohtaisesta näkökulmasta ole tapahtunut, eikä sen konkretia tai tematiikka vaikuta yksilön ajatuksiin tai toimintaan. Yksinäisyydessä toteutettu "esitys" voi olla esitys itselle, koska sen osa-alueet todistetaan, mutta silloin ei tapahdu jakamista tai dialogia itsen ulkopuolelle. Itsestälähtevä ja itselle tarkoituksella esitetty symboliikka on keinotekoista ja pohjimmiltaan sisällötöntä (tähän voisi liittyä poikkeuksina tai vahvistuksina skitsofrenia, uskonto, taikausko). On siis esitettävä jollekin, joka voi viihtyä ja jossa voi herätä ajatuksia. Viihdyttäväkin voidaan kokea epäviihdyttäväksi tai hirveäksi, mut silti siinä on ollut se perimmäinen ajatus ja siinä toisessa herää niitä ajatuksia siitä esityksestä. Voiko esiintyjän poistaa? Jos katson luontoa esityksenä, voinko kutsua sitä esitykseksi? Mun mielestä ei. Mun mielestä se ei oo esitys. Koska esityksellä on joku päämäärä. Se tehdään jollekin. Ukkonen ei tapahdu sua varten tai ihmisiä varten. Ei ketään varten. Päämäärä on ehkä siinä esityksessä se, että se tähtää johonkin asiaan. Voihan esityksen taltioida ja näyttää sen eteenpäin, jolloin kukaan ei sillä esityshetkellä esitä fyysisesti siinä. Vaan se taltiointi esitetään. Niinku leffassa. Onhan se elokuvateatteriesitys, mut siinä ei kukaan esitä sillä hetkellä. Jos ukkosen katsominen ei ole esitys, niin voinko mennä istumaan puistoon penkille ja katsoa ihmisiä esityksenä, voinko kokea sen esitykseksi? Sä voit kokea sen viihdyttävänä, mut mun mielestä ei esityksenä. Koska niillä ihmisillä ei ole todennäköisesti päämääränä tehdä sitä esitystä ja viihdyttää. Ehkä herättää ajatuksia, mut ei oo kuitenkaan sitä esitystilannetta tai esitystilaa niillä ihmisillä päällä. Entä, jos katson ihmisiä arjessa ja nimeän sen esitykseksi? Oishan se mun kokemuksen mukaan esitys. Mut ihan objektiivisesti tietenkään ei olis [...] koska he eivät tiedä olevansa siinä esityksessä mukana edes. Mutta mun henkilökohtaisen kokemuksen mukaan siinä tilanteessa se olis. Mikä siitä tekisi sinulle esityksen? Se, että mulle on kerrottu, että se on esitys ja että mä luulen, että he esittävät tavallista elämää. Voiko jonkin määrittää esitykseksi jälkikäteen, vaikka sitä ei paikan päällä olisi ajatellut esitykseksi? Kai, jos sä sanot mulle niin ja mä ajattelen, että sä olet luotettava ihminen. Toisaalta, jos se ois joku pultsari tuolta kadulta tai ihan tuntematon henkilö, ni välttämättä en pitäis sitä esityksenä. Eli esityksellisyyteen kuuluu ainakin se, että joku on määritellyt sen esitykseksi, jolloin se koetaan niin. Mitkä muut asiat tekevät esityksestä esityksen kuin että joku sanoo, että tämä on esitys? Että se ois harjoiteltua. Toisaalta voi improvisoida. Sen voi muodostaa yksin tai porukalla. En mä tiedä onks mitään yhteistä yhdistävää tekijää, että esityksessä on aina näitä piirteitä. Musiikki, teatteri, tanssi. Se päämäärä, että sitä tehdään. Sillä pyritään johonkin. Voiko päämäärä olla vain esittää jotain jollekin? Voi varmasti olla, ihan vaan se esittämisen ilo. Ja toivoa, että katsojilla on se katsomisen ilo. Sitten on esityksiä, joissa on pyrkimys herättää negatiivisia tunteita. Tietoinen tekeminen tuntuu olennaiselta esityksen tekemisessä. Toivomus, että katsojat tulevat iloisiksi. Pyrkimys herättää mitä tahansa tunteita. Vaikea kuvitella, että ihminen tekisi mitään tavoittelematta jotain. Kaikella tekemisellä on tavoite. Myös esityksen tekemisellä. Onko minimitavoite ajankuluttaminen? Se toki kuluu kuluttamattakin, mutta ajan kulumisen täyttäminen jollakin mielekkäällä. Tai jonkin mielekkään tekemisen hakeminen. Täysin tavoitteeton oleminen on olla tekemättä mitään, mikä johtaa lopulta kuihtumiseen ja häviämiseen. Esityksen esittäminen on kommunikointia, vähimmillään jonkin näyttämistä, keskustelun aloittamista. Nähdyksi tulemista, olemassaolon vahvistamista. Elämän ylläpitoa. Kontaktia. Yhä enemmän tuntuu banaalilta, että ensimmäisenä esityksen jälkeen kysytään "oliko hyvä?". Laadunvalvonnan ja arvioinnin ei pitäisi olla pääasia. Siinä ehkä näkyy nykyajan mentaliteetti. Pitää olla yhtä hyvä tai parempi. Pitää verrata oman tekemisen tasokkuutta muihin. Ja pitää verrata näkemäänsä, arvioida ja arvostella. Fokus on täysin vinksahtanut. Vai tekevätkö taiteilijat teoksiaan saadakseen vahvistuksen oman työnsä pintalaadulle? Vaikea uskoa. Miksei anneta tilaa katsojille löytää omaa suhdettaan nähdyn esityksen väittämiin ja sisältöön? Kenties koska hektinen mentaliteetti vaatii uusia virikkeitä jatkuvalla syötöllä. Mihinkään ei jakseta paneutua. Huolestummeko tiedostaessamme ajan joskus loppuvan? Johonkin syventyminen tarkoittaa monen muun asian poissulkemista ja kokematta jättämistä. Niinpä riuhdotaan kokemuksesta toiseen, jotta saataisiin aika ja elämä täytettyä mahdollisimman runsailla elämyksillä, joista yhtäkään ei pureskella kunnolla. Pian mikään ei merkitse mitään, koska millekään ei anneta aikaa tai tilaa merkitä mitään. Mistä on esiintyjä tehty? Meinasin heti sanoa, että halusta esiintyä. Mut on esiintyjiä, jotka ei välttämättä koe itseään esiintyjinä, mut kutenkin esiintyy päivittäin (opettajat, professorit, muita). Mut ehkä siinäkin on pyrkimys jakaa jotain yleisön kanssa. Ei välttämättä pyrkimys esiintyä. Vaan jakaa tietoa, ajatuksia, tunnetiloja, jotain kuitenkin jakaa sille vastaanottajalle. Ehkä yleisesti jos ajatellaan esiintyjää, niin halu esiintyä. Mut on ammatteja, joissa pitää esiintyä, olla esillä. Se ei ehkä kaikilla ole se halu esiintymiseen. Tähän mielelläni yhdyn, halu jakaa jotakin, tietoa, ajatuksia, tunnetiloja. Dialogihakuisuus. Pyrkimys kontaktiin ja kommunikaatioon. Esitystilanne (näytelmä, oppitunti) antaa sosiaalisen luvan jakaa omaa ajatusmaailmaansa muille, jotka ovat sopineet tilanteeseen tulemalla ottavansa vastaan sitä mitä heille esitetään. Se on tietyssä mielessä helpomaa kuin ns. normaalitilanteessa, jossa helposti kilpaillaan huomiosta tai perustasolla pyritään vain selviämään. Tilanne, jonka oletuksena on jakaminen, keskustelu (tai edes sen avaus) antaa oikeutuksen olla hetken esillä, mikä helpottaa sosiaalisia lukkoja ja avaa mahdollisuuksia asioiden ilmaisuun. Tästä syystä juuri homma menee metsään, jos jaetun sisällön sijaan ruvetaan erittelemään teknisiä suorituksia ja toteutuksen tasoa, mikä kuitenkin omassa kokemuksessani tuntuu olevan hyvin syvään juurtunut toiminnan normi. Toisaalta tietynlainen tasokkuus runsaan tarjonnan keskellä kiinnostaa. Ehkä tässä palataan aiemmin käsiteltyyn viihdyttävyyteen. Kuinka miellyttävää esitystä on seurata saattaa olla suoraan verrannollista siihen, kuinka hyvin asiasisältö jaksetaan ottaa vastaan. Viihdyttävyydestä ja teknisestä taidosta tulee standardeja siihen, mihin kuluttaja jaksaa käyttää aikaansa ja keskittymistään. Sääli, koska joskus vaikuttaa siltä, että teknisesti taitavimmin toteutetut esitykset ovat sisällöllisesti hyvin onttoja. KUTEN MIKÄ? Taitamattoman toteutuksen takana saattaa olla järisyttävän koskettavia tai vaikuttavia ajatuksia. Harmillista, että olemme katsojina tottuneet odottamaan että laatuvaatimuksemme täytetään. Se sulkee kapasiteettiamme ottaa vastaan sisältöä, juuri sitä ydintä josta lähtöisin esityksiä toivottavasti tehdään. Koetko esilläolon ja esiintymisen eri asioiksi? Omana itsenä esillä olo ei ole performanssi. Siinä esittää niitä ASIOITA, joita yleisön on tarkoitus ajatella ja oppia. Jossain määrin on esiintymistä. Tiivistä yhteen lauseeseen: mitä esiintyminen on? Esillä olemista ja jonkun asian jakamista. Ei välttämättä konkreettista asiaa, vaan ajatusta, tietoa tai laulu. Monologi, puhe, mitä vaan. Jos vertaa erilaisia esiintymisen tapoja, esiintyjiä, mitä yhdistäviä tekijöitä tai eroja näet näyttelijällä ja muusikolla? Muusikolla on tavallaan se yksi osuus hänestä, mitä hän jakaa. Kun taas näyttelijä heittäytyy kokonaisvaltaisemmin. Muusikolla vain yksi pieni osa ja on omana itsenään. Laulu/musiikki on se väline. Näyttelijä heittää itsensä siihen rooliin. Mikä on näyttelijän väline? Ääni ja koko kroppa. Tavallaan molemmat käyttää sitä kroppaa. Näyttelijä on siinä päästä varpaisiin mukana, muusikko tekee sitä eri tavalla. Muusikko voi piiloutua sen soittimen tai muun taakse. Mitä jos vertaa stand-upkoomikkoa ja näyttelijää, onko näissä samanlaisuuksia tai eroja? Molemmat menee roolin taakse, vaikka koomikko esiintyy tavallaan omana itsenään. Hänellä on rooli, mut se on erilainen rooli. Näyttelijällä on usein annettu rooli, jos ei ole kirjoittanut itse. Monologi on melkein sama asia kuin koomikolla. Hankala nimetä eroavaisuuksia. Miten kuvailisit muusikon ja näyttelijän suhdetta yleisöön? Onko niissä eroja? Muusikko ehkä jollain tavalla haavoittuvaisempi, henkilökohtaisemmin mukana siinä. Näyttelijä voi piiloutua, ei tarvitse olla omana itsenään, voi olla roolin takana. Muusikko tekee virheensä itse eikä rooli. Kinkkinen juttu. Ehkäpä ilmaisun välineellä ei ole väliä. Kukin taiteilija valitsee välineen, jonka kokee itselleen luontaiseksi. Välineen kautta määritellään se tilanne, jossa asia jaetaan. Teatteriesitys, musiikkiesitys. Se väline jonka kokee omaksi, kertoo myös millaisessa tilanteessa kokee mielekkääksi jakaa haluamansa asian. Loppujen lopuksi roolin kysymys ei tässä yhteydessä tunnu olennaiselta. Rooleja on kuitenkin arkielämässäkin, kaikki esillä ja vuorovaikutuksessa oleminen on roolien välillä vaihtelemista. Itselle valittu ilmaisunkeino ja sen mukanaan tuoma ilmaisutilanne, voisin kuvitella näin, ovat lähimpänä sitä, minkä kokee itselleen luonnollisimmaksi olemisen ja kommunikoimisen tavaksi. Ehkä siksi jotkut eivät viihdy teatterissa tai konsertissa, koska tilanne tuntuu epämukavalta tai vieraalta, väärältä. Esillä oleminen on kuitenkin selviämisen ehto nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa. Erakkous on toki oma asiansa enkä väitä etteikö niinkin selviäisi. Mutta esim. kaupunkilaisen on oltava lähes päivittäin esillä, vaikka vain kaupan kassalle. Oma valinta on se, kuinka näkyvästi haluaa olla esillä, kuinka laajalti haluaa jakaa omaa maailmankuvaansa, havaintojaan, ajatuksiaan. Mikä riittää esitykseksi? Ei tarvita kuin yksi ihminen, joka tekee jotain. Laulaa, lukee yhden säkeen, kaks sanaa. Tanssi voi olla yksi liike. Eri asia, minkä verran se herättää tunteita katsojassa/kuulijassa. Itse pienenä pianistina soittanut kahta kosketinta, siinä on ollut eka esitys. Hyvinkin pieni voi olla. Pienikin esitys voi herättää ajatuksia. Häkellyttää. Riippuu vähän esityksen tekijästä. Aikuiselta odotetaan enemmän, mut voihan se olla tunnelatauskin. Ei oo pakko olla laaja teos. Olisin mielelläni samaa mieltä, mutta jos asia on näin, niin miksi sitten tulee niin helposti tunne, että esityksen pitäisi olla jotain poikkeuksellista, erikoista ja ainakin vartin mittaista? Poikkeuksellisuuden haku tulee ehkä siitä, että muuten esitystä ei erota muusta ympärillä tapahtuvasta toiminnasta, ja jollei sitä erota, ei se myöskään rekisteröidy, ja kuten jo tunnustelin, rekisteröitymätön esitys on yhtä kuin ei esitystä. Lisäksi pieni yhden liikkeen teos voi viihdeorientoituneesta yleisöstä tuntua ajanhaaskaukselta, mikä tässä kalliin ajan maailmankuvassa on ehkä suurinta varkautta mitä ongelmaton länsimaalainen voi kokea. Kestollisesti taas voi olla ainakin niin, että yksilöllä kestää hetken rauhoittua tai syventyä käsillä olevaan esitykseen. Heti alettuaan loppuva teos ei anna tilaisuutta paneutua. Ihmisen tiedonkäsittely on kuitenkin aina hieman todellisuudesta jäljessä. Teoksen esittäjääkään tuskin palvelee maton vetäminen katsojan alta siinä mielessä, ettei katsoja ehdi edes havaita esityksen alkaneen kun se jo loppuukin. Lisäksi tähänkin saattaa päteä aikavarkauden kokemus: jos katsoja on nähnyt vaivaa tullakseen paikan päälle kaikkine siihen liittyvine käytännön tekoineen, tuntuu viiden minuutin esitys varmaankin lähinnä ajanhukalta, jonka olisi voinut käyttää johonkin hyödyllisempään. Onko sitten tekijöiden vastuulla varmistaa, että katsoja saa uhraamalleen ajalle edes jonkinlaisen tyydyttävän vastineen? Edelleen en näe, että yleisön tarkoituksellinen suututtaminen palvelisi tekijöitä (sisällöllinen suututtaminen ja käytännön puolesta suututtaminen kannattaa varmaan tässä jakaa eri asioiksi). Ajanhaaskaus ja vastaavat kohdistuvat katsojaan yksilönä. Sisällöstä heräävät voimakkaat tunteet jakavat havainnon. Ero näiden välille noin. Mitä on leikki/leikkiminen? Tavallaan esittämistä, mut sitä ei ole suunnattu leikin ulkopuolelle kenellekään. Vaan siinä yhdessä esitetään sitä juttua. Jonkunlaista esiintymisharjoittelua tai pientä esittämistä. Ilman ulkopuolisia kohteita. |
|