HAASTATTELU 13
|
Säännöllistä keikkailua soittajana 15 vuotta. Oli kuorossa 4 vuotta.
"Käyn teatterissa n. 10 krt vuodessa ja toisinaan esiinnyn soittajana. Pidän esiintymisestä, mutta ajattelen, että en ole itse esillä, vaan tuon esittämäni esityksen sisällön esiin." |
Määrittele esitys yhdellä lauseella.
Esitys on niinkun jonkun asian antamista antajalta vastaanottajalle. Esitys on näin ajateltuna siis ainakin jollakin tasolla aktiivista toimintaa, tekemistä. Se on myös tekijästä itsestään ulospäin suunnattua tekemistä, käden ojennusta ja kontaktin ottamista itsensä ulkopuolelle. Vastaanottaja-sana viittaa aktiivisuuteen myös kokijan puolella. Aiemmissa haastatteluissa heränneiden ajatusten lailla myös tässä keskeiseksi asiaksi esityksen (ja taiteen) tekemisessä ja kokemisessa muodostuu proaktiivinen toiminta teoksen kummassakin päässä. Tekijältä on selkeää odottaa toimintaa, samoin kuin vastaanottajalta on kohtuullista odottaa edes jonkinasteista paneutumista teoksen kokemiseen, kyseessä ei ole lentomatka, jonka tavoite toteutuu ilman osallistujan aktiivista osallistumista. Asia voinee viitata ajatukseen tai tekoon, havaintoon tai esineeseenkin. Voiko se asia olla mitä tahansa? Se, mitä siinä esityksessä annetaan, ei voi olla kauheen konkreettista. Vaik se esityksen aihe voiskin olla hyin konkreettinen, ni se mitä siinä annetaan on enemmänkin… sitä ei voi käsin kosketella. Ehkäpä onkin syytä erottaa tosistaan se, mitä tekijä jakaa tai tekee, ja se, mitä tekijä jakamisensa/tekemisensä kautta tulee antaneeksi. Esim. jos esittää laulun, voi kuulijalle syntyä kokemus jonkin tunteen saamisesta. Jos katsojalle näytetään jokin teko, hän voi saada ajatuksen tai impulssin, joka vaikuttaa hänen omaan toimintaansa tuosta hetkestä alkaen. Jakamalla jonkin asian esittäjä tulee siis antaneeksi – aiheuttaneeksi – kokemuksen, joka on lopulta olo. "Kokemus voi olla fyysinen, psykologinen, hengellinen tai emotionaalinen. […] Koska kokemus syntyy yksilöllisestä tulkinnasta, se ei aina välttämättä vastaa todellisuutta, tai niitä todellisia tapahtumia, joista tulkinta on tehty." Miten sitten antaja/vastaanottaja? Onko molemmat pakko olla? Voiko olla esitystä ilman jompaa kumpaa? Ei tuu semmosta tilannetta nyt ainakaan mieleen. Mut se ei tarkota, että tarttis olla... yksikin ihminen riittäis [...] pystyy olee se antaja ja vastaanottaja. Mitä se käytännössä tarkoittaa, jos kuvittelet jonkun tilanteen? Anna joku esimerkki, missä voisi olla samaan aikaan antajana ja vastaanottajana, minkälainen esitys voisi olla semmoinen? Jos paikalla ei ole muita. Ihmisyksilö todistaa ympäristöään ja itseään. Ihmisellä on kyky tiedostaa oma tajuntansa ja siten tarkkailla itseään kuin ulkopuolelta. Olemme siis alati kaksijakoisesti olemassa oman päämme sisällä: minä, joka hengitän, ja minä, joka tiedostan hengittäväni. On siis loogista, että meillä on aina jonkinlainen tarkkailuksi tulemisen kokemus. Näin ollen teoillemme on aina todistaja, ja kuten aiemmissa pohdinnoissa on todettu, esityksen toteutuminen saattaa riippua juurikin sen todistetuksi tulemisesta. Toisaalta taas haastateltavan alkuperäisen lauseen mukaan esitykseen sisältyy antamisen elementti, jonkin siirto itseltä jollekin toiselle. Tapahtuuko itsensä havainnoinnissa antamisen toiminto? Toki oman itsen seuraamisesta lienee mahdollista herätä odottamattomia ajatuksia tai tunteita. Näin ajateltuna yksin itselle esiintyminen täyttäisi muodostuneet kriteerit esityksen olemassaolosta ja toteutumisesta. Mistä tuo uusi ajatus tms. sitten tulee, jos mitään itselle uutta ei varsinaisesti anneta tai saada? Väittäisin kyseessä olevan assosioinnin ja merkityksenluomisen mekanismi, johon on myös aiemmissa pohdinnoissa viitattu. Eräänlaista induktiivista päättelyä. Uuden tiedon saavuttamista olemassaolevien tietojen pohjalta. Eli voinko tehdä jotain yksin kotona ja päättää, että se oli esitys? Kyllä. Sä pystyt myös tarkkailemaan itseäsi itsesi ulkopuolelta, että vähän kattelee että mitä toi [minä itse] nyt keksii? Eli sen koko paketin voi tehdä yksin. Voiko olla yksin se antaja, mutta ilman toista ihmistä vastaanottajana? Voinko mä esiintyä yksin [...] voinko antaa vaikka metsälle? Tanssia metsälle niin, että se on esitys minulta. Voi niin ainakin sanoo. Sanoisitko sinä? Vai käyttäisitkö siitä jotain toista määritelmää? Jos mä haluaisin sanoa, ni kyllä mä sanoisin niin. Kyllä näin voi ajatella ainakin. Onko se "mitä on esitys?" käytännössä yksilön pään sisällä päätettävissä? On. Mut sitä mä en tiedä, että tässä esimerkissä se metsä... että saako se siitä esityksestä mitään, ni tuskinpa kauheesti. Riippuu tietysti esityksen luonteesta, tapahtuuko siellä tuhoja tai jos siellä esityksessä ulostetaan, ni sehän saattaa lannoittaa metsää. Jos se on semmonen hillitty esitys, ni metsä tuskin siitä oikeesti mitään saa, mut voi ajatella ihan mitä vaan. Ehkä olennaista on siis jonkinlaisen reaktion aikaansaaminen toiminnan kautta. Reaktio voisi olla jopa niinkin yksinkertainen kuin esityksen vastaanottaminen, joka taas kuitenkin edellyttää esityksen jonkinlaista tiedostamista, kuulemista, näkemistä jne. Mites toisin päin, voiko ukkosta katsoa esityksenä? Totta kai, kaikkea voi. Kun vaan mieli on, ni kaikkea voi pitää esityksenä. Yksi voi olla sekä antaja että vastaanottaja, ja voi olla yksin antaja vaikka metsälle, mutta siinä tapuksessa vastaanottaja ei ehkä saakaan mitään. Koetko oleelliseksi asiaksi esityksessä, että vastaanottaja saa jotain? Todellakin. Mut se ei välttämättä oo ainut. Voi olla muitakin esityksen motiiveja, esim. esittäjän kannalta, että esittäjä voi saada jotain siitä, että saa esittää. Mut on se useemmissa tapauksissa hyvin oleellista, että vastaanottajakin siinä saa. Motiivit. [...] Onko muita kantavia elementtejä, miksi tehdä tai katsoa esityksiä kuin se, että antaja tai vastaanottaja saa jotain? Nyt ei tuu mieleen. Kai kaikki mitä tehdään, niin niillä joku motiivi on. Jonkun asian täytyy jotain tuottaa jollekin. Ainakin niin mä ajattelen. Ainakin näin ihmisten kesken. En tiedä, jos ajattelee tätä maailmankaikkeutta, mut onko kaikki vaan jotain semmoista satunnaista. En tiedä. Mut, jos nyt puhutaan esityksistä noin yleensä, ni en keksi tilannetta, että olis joku esitys, josta kukaan ei saa mitään. Tuntuu oleelliselta, että esitys ja taide ovat riippuvaisia ja lähtöisin nimenomaan ihmisten toiminnasta. Ne ovat ihmisen kehittämiä käsitteitä, joilla ei ole reaalieksistenssiä, ne perustuvat puhtaasti sopimuksiin, käsityksiin ja oletuksiin. Jonkin alueen rajaaminen seinillä, lattioilla ja katoilla ei muuta sitä joksikin muuksi. Ihminen lavalla ei konkreettisesti muutu toisenlaiseksi lavalle nousemisensa vuoksi. Esitykseksi koettu tilanne on haavoittuvainen ihmisestä riippumattomille reaalitapahtumille, kuten luonnonilmiöille. Kyse on vaikutelmasta, assosioinnista ja merkityksen luomisesta. Nämä kokemukset voivat syntyä alitajuisesti ilman tietoista pyrkimystä tai niitä voidaan tarkoituksellisesti etsiä ja hakea. Kummin vain, esityksen tai taiteen kokemisen tapahtuma on riippuvainen itsensä tiedostavan tajunnan aktiivisesta toiminnasta. Aktiivinen toiminta suuntautuu jotakin kohti, kohdetta tai päämäärää. Niin esittäminen kuin esityksen katsominen ovat tietoista toimintaa. Mennään esiintyjyyteen. Mistä on esiintyjä tehty? Esiintyjällä on joku juttu, minkä se haluaa tuoda muille. Se on se, mitä ei voi käsin kosketella. Sillä on juttu. Tai tarve. Voihan se kokea vastenmielisenäkin sen esiintymisen, mut siinä voi olla syynsä, että se pitää tuoda esiin. Voiko esiintyä ilman halua tai tarvetta siihen? Voi. Mut en tiedä, että esiintyykö. Voi olla esiintymisen suhteen päällekkäisiä, ristiriitaisia haluja ja tarpeita, jolloin voi olla vaikea sanoa haluaako vai eikö halua. Minkä takia esiintyjä haluaa tai kokee tarpeelliseksi tuoda sitä juttuaan? Syntyykö se tyhjästä vai onko joku syy? Sen mielestä tää juttu säkenöi, kimaltelee. Sen mielestä tää on hyvä, ja se pitää saada muillekin. Ajatus siitä, että esiintymisen (tai taiteen tekemisen yleensä) pohjalla on jakaa jotain hyväksi kokemaansa, on minusta hieno. On tosiaan vaikea kuvitella tehtävän esitystä, jonka päämäärä on saada aikaan pahaa. Pahaakin oloa jakavat ja käsittelevät teokset nähdäkseni pyrkivät yleensä juuri sen jakamisen kautta vaikuttamaan sen mahdolliseen parantumiseen, olosuhteiden hyviksi muttamiseen, hyvän toiminnan kannustamiseen. Sanallistamalla ja näyttämällä asioista tulee todellisempia ja niiden hyväksi ehkä aletaan toimia. Taide on pyrkimystä hyvään, tai ainakin parempaan. Onko esiintymisen tarpeessa siis kyse jakamisen tarpeesta? Joo. Entä katsojan kannalta, miksi katsoja haluaa kokea? Se haluaa päästä näistä säkenöivistä, hienoista jutuista osalliseksi. Koet, että se on ainakin yksi merkittävä syy mennä katsomaan/kokemaan esityksiä? Joo. Mitä tapahtuu esiintyjän tarpeelle tai halulle, jos esiintyjä ei tiedä esiintyvänsä? Jos nimeän satunnaiset ohikulkijat esiintyjiksi heidän tietämättään? Mikä siitä silloin tekee esityksen? Kaikkea voi sanoa esitykseksi... vaik ne ois tietämättömiä siitä asiasta, ni ihmisillä välillä - tai enemmänkin koko ajan kaikesta - säkenöi sitä juttua. Minkälaisia samankaltaisuuksia tai eroja koet näyttelijän ja rockkitaristin välillä? Kitaristilla on aika kapea se, millä tavalla se tuo esille sitä juttua. Musiikin kautta lähinnä ja vielä rockmusiikin. [...] Kitaristilla on paljon näyttelijämäisiä keinoja. Näyttelijällä voi olla paljon rockkitaristimaisia keinoja, mut kyllä näyttelijällä on paljon laajempi se työkalupakki. Miten työkalupakin laajuus näkyy esim. suhteessa yleisöön? Ulosanti voi olla hyvinkin monimuotoista ja erilaista. Molemmat on esiintyjiä, mut kitaristi tarkemmin määritelty esiintyjä... [...] toisille ihmisille vaikuttaa enemmän musiikki kuin näytelmät esim ja joillain tosinpäin. Näyttelijä ja muusikko käyttävät periaatteessa koko ajan esiintyessään samaa instrumenttia erilaisten kokonaisuuksien osana, näyttelijä kehoaan eri esityksissä ja kitaristi kitaraansa eri kappaleissa. Toisaalta muusikko käyttää soitintaan kehonsa kautta, näyttelijä käyttää tietyssä mielessä vain kehoaan. Sikäli näyttelijän ilmaisukeinot ovat laajemmat, eivät sidotut esim. kuuteen kitarankieleen, joilla on rajattu asteikko. Myös teatterin kontekstissa, jossa aktiivinen katsoja on valmis löytämään assosiaatioita ja merkityksiä oman viitekehyksensä pohjalta, näyttelijän esillä olevan kehon ilmaisumahdollisuudet moninkertaistuvat, sen asteikkoa laajentaa mahdollisuus toimia symbolina. Kitaran ääni konserttikontekstissa on kitaran ääni, se ei symboloi tai merkitse mitään itseään enempää. Sikäli muusikko tosiaan on tarkemmin määritelty esiintyjä, jonka "työkalupakki" on suppeampi kuin näyttelijän. Mikä vähimmillään riittää esitykseksi? Mitä esitys voi olla vähimmillään? Ehkä vähimmillään se voi olla, että antajalla ja vastaanottajalla on edes pieni aistimus toisistaan, joku yhteys. Miksi sitten tehdä esityksiä? Jos annetaan jotain ei-käsin-kosketeltavaa, niin miksi semmosta halutaan tehdä ja kokea? Se herättää tunteita ja ajatuksia, aistimuksia. Miksi se on suotavaa? Koska se on elämän suola. Mitä voisi tapahtua, jos esityksiä ei tehtäisi? Ainakaan mikään ei tuntuisi miltään eikä hetkauttaisi, olisi vaan semmonen pysähtynyt tila. Voishan maailma olla niinkin, ettei kukaan koskaan nimittäisi mitään asiaa esitykseksi, joka sitten taas ei muuttaisi mitään mihinkään suuntaan. Jos mitään ei herätettäisi, niin olisi pysähtynyt tila. Herättää-verbiä käytetään usein taidekokemusten kuvailemisessa: "Mitä tämä herätti? Tästä heräsi sellainen tunne, että…" Se tuskin on sattumaa. Esitys herättää, havahduttaa, nostaa esiin tunteita jotka ovat siihen mennessä jonkin aikaa uinuneet, olleet epäaktiivisia. Esitys voi vahvistaa elossa olemisen kokemuksen herättämällä totutusta ja puutuneesta. Onko esitysten tehtävänä sitten viihteellinen sijaiskokemusten tarjoaminen? Sellaisten asioiden ja tarinoiden näyttäminen, joita katsojista valtaosa tuskin koskaan tulee kokemaan. Poikkeuksen tuominen arjen tasapaksuuteen? Tai sitten esitys voi havahduttaa toden teolla irti jostain totutusta ja saada aikaan elämänmuutoksen, ehkä parempaankin. Kaiken kaikkiaan kysymys on edelleen jonkin reaktion aikaansaamisesta. Ilman reaktiota ei tapahdu hetkautusta, herätystä. Ilman jatkuvaa olosuhteiden uudelleenarviointia mikään ei kehity, mikään ei etene, mikään ei muutu. Mitä leikkiminen on? Ensimmäisenä tulee sellanen oletus mieleen, että se on kokeilemista. Jos tekee näin, ni mitä tapahtuu tai miltä se tuntuu, mitä se herättää. Sitä se ainakin on. Entä esiintyminen? Mitä se on muuta kuin asian antamista vastaanottajalle? Jos verrataan leikkiin, joka on kokeilemista. Niissä ehkä molemmissa, varsinkin siinä esiintymisessä, on hyvin vahvasti myös semmonen sävy, että se on jotain mikä ei ookaan oikeeta. Voi sanoa, että joku vaan esittää, ei se oikeesti, se vaan leikkii. Esittämisessä on hyvin vahva sävy, että se on jotenkin leikkiä myös. Hyvin vaikeehan tässä maailmassa on keksiä mitään perimmäisiä muuttumattomia totuuksia. Kaikesta voi ajatella, että kaikki on esitystä, vaik asioihin voi suhtautua tosi fanaattisesti ja totisesti: tämä ei ole mitään leikkiä ei esitystä. Jos ajatellaan vaik joku papparainen tai mummeli, joka on jo toinen jalka haudassa... voidaan ajatella, että se on joskus ollut nuori, se on ollut se joka täällä maailmassa häslää ja toimii, se on ollut se aktiivinen, sillä on ollut omat sinä aikana semmoset vahvat käsitykset asioista, että nämä on näin. Sit tulee seuraava sukupolvi, sen lapset, niitten aika, ne häslää ja on aktiivisia. Sit huomaa, että ne vanhat käitykset on joutunu romukoppaan, uudet on valloillaan. Sit tulee vielä kolmas sukupolvi ennen ku tää papparainen on kuollut. Ne on aktiivisia ja niillä on taas entiset ajatukset heitetty romukoppaan. On ehkä nostettu jopa sen papparaisen aikaset käsitykset asioista taas uudelleen arvoonsa. Ja kun tää papparainen tutkii tätä mennyttä ja nykyistä maailmaa [...] ni kun esirippu on laskeutumassa sen edessä, se voi ajatella, että olipas aikamoinen esitys. Voiko esiintyä ilman, että jossain määrin edes vähän leikkii? Tällä ajatuksella että leikki on kokeilemista. Joo… Eli voi esiintyä täysin kokeilematta? Kyllä mun mielestä. Koetko sitä esityksen laadun kannalta merkittävänä, tulisiko leikillisyyteen/leikittömyyten pyrkiä? Sehän on ihan vastaanottajan silmässä, minkälaisen arvon sille antaa. Mä antaisin arvoa myös sille kokeilemiselle. Ettei olis jäykkää, vaan että olis tarpeen tullen mahdollisuus olla notkea - sillä esityksellä. Harvat tilanteet [...] olis eduks, että olis aina jotenkin just semmonen ennalta määrätty ja aina samanlainen. Mä antaisin sille arvoa (leikille), mut ei välttämättä kaikki eikä välttämättä kaikissa tilanteissa se ole niin paikallaan kuin toisissa. Liittyykö "notkeaan esitykseen", ettei olisi niin täysin ennalta-arvattavissa? Mahdollistaako esityksen notkeus sen, ettei se olisi heti nähty tai ennalta-arvattava? Ainakin se voi parantaa sen ominaisuuksia. Esityksen aiheesta voi silloin tilanteen tullen korostaa joitain puolia tai jättää joitain korostamatta. Sen mukaan mikä missäkin tilanteessa tuottaa parhaan tai toivotun lopputuloksen. Ehkä sitä tarkoitin sillä notkeudella. Että se mahdollistaisi toivotuimman lopputuloksen saavuttamisen? Voi olla niin, että jos ei oo mahdollista... jos siinä esityksessä ei saa olla mitään poikkeavaa, mut ulkonainen tilanne vähän edellyttäisi sitä, niin silloin lopputulos ei oo se paras mahdollinen. Live-esityksen viehättäviä ominaisuuksia lienee sen reaaliaikaisuus ja todellisten ihmisten toiminta katsojan silmien edessä. Live-esityksessä esillä on todellinen yksilöiden välinen vuorovaikutus, viis sinänsä esityksen tarkoituksesta tai tarinasta. Katsojien edessä on kuitenkin ilmaisevia, todellisia ihmisiä, joten vuorovaikutustilanne on todellinen esityksen luonteesta riippumatta. Vuorovaikutukseen sisältynee aina aktiivinen oleminen, tilanteessa oleminen ja siitä selviytyminen. Kontakti, dialogi. Näihin kuuluu myös vaihtelevuus toistojen sisällä, jokainen esitys on variaatio, jolla on omat muuttujansa ja omat ainutlaatuiset vaikuttamisen mahdollisuutensa uuden yleisön myötä. Yleisölle esittäminen on leikkiä, jos leikin mieltää kokeilemiseksi. Kussakin vedossa sekä esiintyjät että katsojat tunnustelevat ja kokeilevat. Mitähän tapahtuisi jos niin tai näin. |
|