HAASTATTELU 9
|
80-luvulla harrastanut teatteria nelisen vuotta.
"Teatteri on miellyttävä elämäys, jossa voi irrottautua hetkeksi arjesta toisenlaiseen arkeen." |
Vastaa intuitioon luottaen ja määritä esitys yhdellä lauseella.
Mielenkiintoinen kuunneltava asia. Kokemukseni mukaan teatterintekijät – sekä harrastajat, opiskelijat että ammattilaiset – tarttuvat usein kärkkäästikin sanaan mielenkiintoinen. Monet ovat kyseenalaistaneet sen, että teatteriesityksen pitäisi olla mielenkiintoinen tai ainakin sen, että teatteriesitystä valmistettaessa pitäisi pyrkiä mielenkiintoisuuteen. Itse haluan herättää mielenkiintoa. Toki voi ajatella, että mielenkiintoisuus syntyy paremmin pakottamatta ja siihen tietoisesti pyrkimättä. Koen tämän valitettavan usein johtavan siihen, ettei harjoituskauden aikana ajatella juuri lainkaan vastaanottajia. Koen sen vääryydeksi, kun puhutaan esityksestä, jota tullaan esittämään maksaville katsojille. Mielenkiintoinen esitys ei ole vain näyttäviä temppuja, ennennäkemätöntä taituruutta ja ihmeellisiä erikoisuuksia. Mielenkiintoisuuteen pyrkimiseen riitää kokemukseni mukaan se, että tekijät ajattelevat välillä, onko aihe mielenkiintoinen muillekin kuin vain työryhmälle. Jos on, niin miksi? Koen myös sekä tekijänä että vastaanottajana, että jollain tapaa mielenkiintoisesti esitetyt asiat jäävät paremmin mieleen. Jos esitykset pyrkivät jäämään ihmisten mieliin ja sitä kautta vaikuttamaan nousee mielenkiintoisuus avainasemaan. ”Taiteilija Teemu Mäki kritisoi väitöskirjassaan Näkyvä pimeys itsestäänselvää ja helppoa tiedostavaa taidetta. Kun teos muistuttaa ongelmasta, joka jo hyvin tunnetaan, tästä muistuttamisen eleestä voi tulla keino olla puuttumatta itse ongelmaan. Tutun ongelman esiintuominen herättää vapauttavan tunteen tiedostamisen velvoitteen suorittamisesta ja kuvitelmasta ikään kuin ryhtyä ongelmanratkaisuun.” (Illukka, Esitys 2/2013, 6). Se oli yhden lauseen määritelmä. Koetko, että se vaatisi lisäystä? Kyllä. Toki näköaisti on erittäin tärkeetä. Mut jotenki se kuunteleminen, että vaikka sä et näkis sitä, ni kuunteleminen on se ensisijainen. Näkeminen on myös tosi tärkeetä siinä. Ja tunteminen oli se kolmas. Näkö, kuulo, tunto... Mielenkiintoista, että haastateltava kokee kuuntelun ensisijaiseksi. Itse olen vuosia haaveillut sanattoman teatteriesityksen tekemisestä. Toki kuuntelulla voidaan tarkoittaa myös kehollista kuuntelua yms., mutta tulkitsin haastateltavan puhuvan korvilla tapahtuvasta kuuntelusta. Minulle teatterin ydin on näyttelijä. Ohjaajalla voi olla suuret visiot ja kiinnostava näkökulma. Hän voi käyttää näyttelijöitä ns. pelinappuloinaan. Hän voi ohjata millimetrin tarkasti, mihin näyttelijän tulee milloinkin katsoa, millaisella rytmillä puhua, miten ja milloin liikkua. Ohjaaja voi hallita kokonaispalettia todella vahvasti koko harjoituskauden, mutta kun esitys alkaa on vain näyttelijä. Ilman häntä ei ole esitystä. Entä esim. nukketeatteri? Siellä on nukke ja nukettaja. Näiden kahden yhteistyö on minulle yhtä kuin näyttelijä – joku tai jokin, joka näyttää. Ilman näyttäjää katsoja ei pääse näkemään. Teatteriesityksissä harvemmin kuullaan vain ääniä, koska yleensä siellä on myös liikettä. Ja vaikka näytelmässä olisi paljon kuunneltavaa, niin sitäkin enemmän on yleensä jotain katsottavaa. Jo ennen kuin esitys alkaa on yleensä jotain katsottavaa. Miltei jokainen näytelmä sisältää hiljaisia tai täysin äänettömiä hetkiä, mutta täysin ilman mitään katsottavaa olevia hetkiä ei niinkään. Eli hyvin moniaistillinen kokemus... Kyllä! Jos näitä se esitys on, niin mitä siihen esitykseen tarvitaan, että se voi olla näitä asioita? Siihen tarvitaan toki perinteisesti ajatellen niitä ihmisiä, jotka tekee. Mun mielestä ei oo välttämättä oltava rekvisiittaa, mut joku paikka pitää olla missä se tehdään. Jos sitä vaan kuunnellaan sitä esitystä, ni siin tapaukses sil paikal ei oo nii suurta merkitystä siihen kuuntelemiseen. Mut jos sitä esitetää nii, että mä näköaistilla näen sen, ni sit sillä paikalla voi olla jokin merkitys. Mut ne ihmiset on mun mielestä tärkeempiä siin esitykses – tai ihminen. Ihmiseltä ihmiselle jossakin paikassa. Ihminen ja paikka ovat minulle molemmat ensisijaisesti asioita, jotka näkyvät jotenkin. Niissä on jotain katsottavaa, jotain nähtävää, mutta niistä ei välttämättä lähde ääntä. Minun on helpompi olla ääneti kuin olla näkymätön. Vaikka kuunnelma, onko se esitys vai jotain muuta? Kyl mun mielestä kuunnelma on pääasiassa esitys. […] Ainaki mun kuuloaistissa heti tapahtuu, että mä rupeen näkemään, että minä näen sen, vaikka mä en sitä näekään. Minulle visuaalisuus on hallitsevampaa kuin auditiivisuus. Silmäni voivat helpommin valikoida kohteensa, korvat lähinnä joutuvat ottamaan vastaan sen mitä tulee. Vaikka koenkin helpommaksi olla ääneti kuin olla näkymätön, niin kuulemani asiat synnyttävät kuvia mielessäni. Kun kuuntelen äänikirjaa näen päässäni asiat, mistä äänikirjassa puhutaan. Sama ei päde kokemukseni mukaan yhtä vahvasti toisin päin: Jos katson televisiota ilman ääniä, niin en välttämättä kuule päässäni sitä, miltä tuo ehkä voisi kuulostaa. Päätelmä nro 1: Visuaalinen ärsyke on niin vahva, ettei auditiiviselle ole tarvetta. Päätelmä nro 2: Visuaalisuuden tarve on niin vahva, että yksilön saadessa auditiivisen ärsykkeen, on se täydennettävä jollain visuaalisella. Kumpi sinulle on jotenkin hallitsevampi […] arkielämässä: Se mitä näkyy vai se mitä kuuluu? Toi on aika vaikee, mut ehkä näkeminen on ensin ja sitten kuuleminen. […] kun mä kävelen johonkin, ni mä näen ensin jotain ja sit mä voin sen kuulla. Voi olla hiljaistakin, mut silti se näkö. Toki sit kun olen pimeässä, ni kuuloaisti korostuu. Mielenkiintoista, että haastateltava kokee esityksen tapahtumaksi, joka ensisijaisesti kuullaan, mutta arjessa kokee näköaistin hallitsevan. Onko siinä juuri se esitykselle ja esityksellisyydelle ominainen jonkinlainen kohotus, korostus, vieraannutus etäännytys tms...? Kuvaile joku paikka, jossa olet viimeksi nähny jonkun esityksen. Kyllähän mä voin nähdä esityksiä ihan esimerkiks arkityöelämässä. Mä meen meidän ruokalaan tai kahvihuoneeseen ja joku voi siellä esittää, kun se on käyny jossai ja tehny jotain... Ja se on mulle esitys, kun mä en tiedä siitä asiasta mitään. Mä saatan tulla siihen tilanteeseen kesken. Mä saatan huomaa, että se ihminen ei esitä sitä näin (= ei ikään kuin pyri luomaan täydellistä illuusiota koko tilanteesta), vaan, että ”näin mä tein siellä ja sit mä sanoin näin ja...”... […] Mulle esitys ei oo pelkästää teatteriesitys... Täälläki voi olla esitystä, kun joku esittää jotakin. Mitä esitys on? Haastateltavan tarjous: ”joku esittää jotakin”. Esitys voi olla hänelle ymmärtääkseni tilanne, kun joku representoi jotakin. Representoida tarkoittaa minulle uudelleen paikantamista, uudelleen näyttämistä. Miksi representoimme? Koen, että jakamisen tarpeen vuoksi. Miksi siis tehdä esityksiä? Koen, että jakaessamme arkisiakin asioita pyrimme myös vaikuttamaan toiseen ihmiseen – esim. hauskuuttamaan, pelästyttämään tai nostamaan ihmetystä ja ajatuksia. Siksi minä haluan tehdä esityksiä. Tahdon herättää ihmisissä jotakin. Esityksellä vaikuttaminen on vain usein harkitumpaa ja pidemmälle vietyä kuin arjessa tapahtuvat ”Näin tänää kaupas käydessäni tyypin, jonka kanssa...” -tyyppiset jakamiset, vaikka nekin saattavat olla harjoiteltuja sanoja ja tekoja sisältäviä esityksiä. Painotit paikan tärkeyttä tämmöisissä esityksissä, jotka nähdään […] onko tämmöisessä esityksessä oleellista paikka? Onko sillä merkitystä, että se duunikaveri on kertomassa tätä juuri siellä duunipaikalla, vai voisiko se tapahtua jossain muualla? Olisiko se sama, jos sen kertois kadulla, kun te kävelette jossain? Riippuu esityksestä ja siitä ihmisestä – että miten se sen esittää. […] Jos hän on tavallaa kotonaan siellä työpaikalla, ni hän esittää sen ehkä ihan eri lailla, kun sit ku me kävellään... […] sit se kuulo voi olla, riippuu paikasta, enemmä tärkee sen esityksen kannalta. Olla kuin kotonaan. Millainen minä olen kotona? Pieraisen, kun huvittaa. Vietän aikaa alasti. Kaivan nenää, pureskelen kynsiä. Käyn vessassa ovi auki. En juurikaan kiinnitä huomiota siihen, miltä vatsani näyttää, miten hengitän, vilkkuuko persvako tai miten hiukset ovat. Masturboin silloin, kun mieli tekee. Laulan, soitan pianoa ja harjoittelen huvikseni tai vakavissaan keskusteluja, joita tulen käymään tai toivon tulevani käymään. Teen näitä asioita muilta lupia kysymättä. Kirjoitan ja ajattelen suuremmitta estoitta. Jos muut tekevät kotonaan yksin ollessaan samankaltaisia asioita, olen ihan onnellinen, että kaikki eivät aina ole kuin kotonaan. Näen rytmin ja jännitteen ylläpidon taidon ja tajun todella merkittäväksi esiintyjän työssä. En koe kotona yksin puuhaillessani pitäväni hirveästi mitään jännitettä yllä ja rytminkin kanssa on vähän niin ja näin. Ainakin näiden kannalta koen siis myös esiintyjän uran kannalta hyväksi, etteivät kaikki esiintyjät aina olisi kuin kotonaan. Näyttelijöiden suhteen ainakin olen kokenut omien mukavuusalueiden ulkopuolelle astumisen (mitä minä en ainakaan kotioloissa yksinäni ollessani tee paljoakaan!) todella mielenkiintoista ilmaisua synnyttäväksi. Näiden rinnalla koen tärkeäksi myös jonkin asteisen rentouden ja mukavuuden läsnäolon. Absoluuttista kuin kotonaan -meininkiä en esityksiltä kaipaa, vaikka rehellisyyttä ja rentoutta arvostan ja tavoittelenkin. Kun duunikaveri kertoo jotain, että missä hän on ollut… onko hänen äänenkäyttönsä silloin jotenkin erilaista kuin tällaisessa kahvipöytäkeskustelussa? On. On todellaki erilaista. Siel tulee korostetusti ne asiat. Jos hän on vaikka sanonu jotain siellä paikan päällä pikkasen hiljemmin, ni sehä saattaa sit vaik falsetilla esittää sen, koska hän korostaa sitä nimenomaista sanomista tai mitä joku toinen on puhunut hän puhuu eri lailla. Itse koen, että kun arjessa representoidaan tapahtuneita asioita, tehdään silloin tiukempia rajauksia. Haastateltava mainitsi, että kyse on tiettyjen asioiden korostamisesta – jota teatterikin aina on, vaikka siinä pyrittäisiinkin tasapuolisesti tuomaan eri hahmoja ja näiden tarinoita esille. Aina joku/jokin saa enemmän huomiota. Arjessa tarinoidessamme ei välttämättä koeteta luoda täydellistä illuusiota koko tilanteesta, mutta korostetaan tiettyjä asioita. Jotain arjessa tarinoinnin mukaansa tempaavasta huolettomuudesta ja kertomisen sekä kuulemisen vastavuoroisesta kiinnostuneisuudesta olisi hyvä saada esityksiinkin. Ainakin, jos tarkoituksena on koskettaa ihmisiä henkilökohtaisella(kin) tasolla. Kuvitellaan, että sama tilanne tapahtuisi jossain tosi julkisessa paikassa. Vaikka hänelle ihan uusien ihmisten keskellä... Mitä luulet, korostaisiko hän sillonkin edelleen jotenkin äänellisesti sitä mitä ei pysty tekemään näin (jos ei pysty fyysisesti tekemään isosti esim. siksi, että seistään kassajonossa ja on ahdasta)? Seki riippuu siitä ihmisestä, joka sitä kertoo. Jos mä esittäisin, ni mulle ois ihan sama se paikka. Mutta sellane ihmine, joka ei oo ihan nii sosiaalinen saattais sen pikkusen vähemmän julkisesti esittää... Että sen tekis mieli ehkä olla impulsiivinen, mut se ei ehkä uskalla olla. […] ihmiset saattaa katsoa, mitä noi tekee ja sit esittäjälle saattaa tulla olo, että ”en tätä nyt sit enää niin korkeelta esitäkää, tai nii kovasti”. Haastateltavan viimeisin lause on minun kokemukseni mukaan se, joka poistaa esityksistä usein kaipaamani arkisen tarinoinnin mukaansa tempaavan huolettomuuden. Allekirjoitan ainakin osittain ajatuksen tieto lisää tuskaa. Itse esiintyjänä koen usein olevani parhaimmillani harjoituksissa, joissa on hyvä ja turvallinen olo eikä liikaa aikaa miettiä tekemisiään, mutta kuitenkin sen verran, että teknistä tarkkuutta vaativat toiminnot sujuu. Miten esiintyä yleisölle välittäen yleisöstä, muttei ajatellen sitä liikaa? Kuulostaa parisuhteelta. Kuinka osoittaa suuriakin määriä huomiota ja välittämistä toista kohtaan ilman, että toinen kokisi minut falskiksi, liian impulsiiviseksi, liian laskelmoivaksi tai liian jotain muuta? Jos olisi niinkin ujo ihminen, että kertoisi sinulle ensimmäistä kertaa tämmöistä hänestä mielenkiintoista asiaa tai tapahtumaa, jossa hän oilsi ollu […] ja se julkinen paikka olisi niin avoin, ettei hän ollenkaan uskaltaisi värittää sitä puhetta, niin olisiko se silti edelleen esitys vai puuttuuko siitä nyt jotkin esityksen elementit? Kyl siin ehkä voi puuttuu. Riippuu, […] jos hän varmaa sen aika hiljaa mulle esittäis... Mut toisaalta vastaanottajana […] jos mä nään sen tilanteen – vaik hän kertois sitä jotenkin ihan tasasesti – ni mä pidän sitä esityksenä. Koska mun omassa päässäni se muuttuu esitykseksi. Toki jos se ois iha vieras ihminen, ni vois olla ettei mitään semmosii sit tulis, että se ois vaa joku kertomus. Voisiko tästä päätellä, että […] ihmisellä voi olla sisällään tarina, jonka haluaa kertoa, ja jos sen tekee niin ettei saa vastaanottajan pään sisällä siitä esityksellistä, niin silloin se on vain… Kertomus. Joo. Kertomus tai vaan kertomus. Kumpi tahansa, niin tärkeää se tiedon ja ymmärryksen siirto toisillemme on silti. ”Voiko taiteellisten prosessien artikuloinnilla ylipäänsä siirtää tietoa ja ymmärrystä toisille? […] Yksi ainoa oivallus riittää, kun se tulee oikealla hetkellä. […] Joku hänen sisäisesti elättelemänsä dilemma saa nimen, muuttuu sanoiksi.” (Korhonen, Meteli 2/2013, 38) Koetko, että se olisi eri asia teatterilavalla? Jos näyttelijä näyttelee hahmoa, joka kertoo tällaisena ujona tyyppinä, joka ei herätä esityksiä täällä (kuulijan päässä), mutta kun teatteri lähtökohtaisesti on esitys, niin muuttaako se...? Voisiko teatterissa tulla olo, että kun tuo kertoo niin pienesti, niin ei se ole enää esitys […] ratkaiseeko se paikka...? No sillä on aika suuri merkitys sillä paikalla, koska sillon sä oot jo orientoitunu, että tämä on esitys, mutta... Mä väitän, että huono näyttelijä voi saada sen tuntumaan pelkältä kertomukselta... Että se ei sytytä mua ja sit mä rupeen miettii, miksi se on sellanen... Että onkse ohjaaja vai kuka se on, joka ei oo osannu...? Tai sit se on vaan minusta itsestäni kiinni, että […] tää ei anna mulle mitään mielikuvia... […] jos sulla on hirveen rikas se teksti, mitä sä puhut, ni se voi jo aiheuttaa mulle sen, että näen sieluni silmin, että se on noin ja noin, ja että tätä ei tarvi korostaa tän enempää... Että toi riittää, että se puhuu noin. Orientoituminen. Viritys, virittäminen, virittäytyminen. Koen nämä merkittäviksi asioiksi jo omina itseinään, mutta etenkin, koska tämän päivän ihminen on usein kiireinen. Oman kokemukseni mukaan kiireisenä on vaikea asettua aloilleen. Kun siirtyy kiireellisesti paikasta A paikkaan B, niin paikassa B pyörii vielä helposti paikan A asiat mielessä ja paikan B asioista saattaa mennä tämän vuoksi osa täysin ohi. Siksi koen orientaation ja virittämisen oleellisiksi. Teatterissa voitaisiin panostaa enemmän tilaan ja aikaan, jossa katsojat ovat ennen kuin istuvat katsomoon. Katsojia voisi virittää esityksen maailmaan, aiheeseen, teemoihin ja tilanteeseen esim. klo 17.30 – 17.59 välisenä aikana, kun esitys alkaa klo 18.00. Haastateltavan lause ”Riittää, että se puhuu noin” on huojentava. Ehkä teatteri sittenkin on pohjimmiltaan vain tarinankerrontaa. Sitä voidaan värittää ja muokata vaikka miten ja on mukavaa, että löytyy ihmisiä, jotka osaavat tuunata tarinoita ja on ihanaa päästä niitä jakamaan ja kokemaan niin tekijänä kuin vastaanottajanakin. Mutta, että tarinan kertominen – on se sitten puhetta tai liikettä tai jotain muuta – jo itsessään voi riittää. Pitääkö siis esityksessä olla jotain poikkeavaa tai jotain kiinnostavaa, korotettua, kohotettua...? Annoit esimerkin […], että jos teksti on tosi kiinnostava, niin silloin […] olisi ihan sama, miten neutraalisti sen puhuu... Voiko […] jotain tosi tylsää esittää jotenkin tosi… Rikkaasti. […] Kyllä. Eli, että jompi kumpi puoli pitää olla... Jotain siellä pitää olla. Joku juju. Mä oon ollu kerran sellases esitykses, mikä oli mun mielestä tosi huono ja tuntui jälkikäteen siltä, että enkö osannu ottaa sitä sillä tavalla, vai mikä siinä oli. En muista nyt tarkemmin. Siit on jo monta kymmentä vuotta. […] kun mä käyn esityksis, mä saan sieltä aina jotain, mut siitä tuntui, että mä en saanu yhtää mitään, mut ehkä aiheki saatto olla... Se oli siis harrastelijateatteri, ei mikää ammattilaisteatteri. ”Joku juju”. Teatteri on minulle muka-tekemistä ja muka-olemista. "Nää ois nyt niinku." Teatteri on leikkiä tai leikin sukua. Pidän ajatuksesta, että esityksissä olisi joku juju, kun ajatellaan esiintyjän haluavan toisten kiinnostuvan esityksestään. Se voi toimia koukuttavana tekijänä. Joku juju voi olla todella lähelläkin olevaa eikä sen välttämättä tarvitse olla jotain todella suurta, poikkeuksellista ja mullistavaa. Jujuksi voi riittää jo pelkkä esiintyjän pään sisällä oleva päätös, sääntö, leikki tms.. Onko sinulla edelleen sellainen olo, ettet saanut siitä yhtään mitään, vai onko siinä ajan kanssa...? Joo, siis kyllä siitä on ajan kautta tullu, että ehkä siitä sai jonkun johtolangan... […] Epäilen, että se olis auennu vasta, kun olis käyny kattoo sen toisen kerran. Se oli ehkä liian vaikee aihe […] tavallaa mua ei nii hirveesti sytyttävä aihe. Voi olla, että sen vuoksi se mun oma vastaanottokyky ei ollu riittävän.. Dokumenttiteatterin isäksikin nimetty Erwin Piscator on sanonut: ”Teillä ei ole oikeutta astua yleisön eteen, astua esiin valokeilaan ja vaatia huomiota siksi, että puheilmaisunne on kovin etevää, näytätte sieviltä tai liikutte kauniisti tai koska saatte heidät nauramaan tai itkemään. Voitte vaatia yleisön huomiota vain, jos teillä on jotain, mitä palavasti haluatte heille kertoa.” (Junttila 2012, 57). Piscatoren ajatus on minusta kärkäs, mutta allekirjoitan sen siltä osin, että ainakaan maksavia katsojia kohtaan ei ole reilua, jos esiintyjällä ei ole tarvetta teoilleen, koska ilman tarvetta toiminta on onttoa ja silloin esiintyjän viesti ei todennäköisesti välity katsojalle. Pitäisikö teatteriesityksen pyrkiä edustamaan sellaista muotoa ja sisältöä, josta voi saada tarpeeksi yhdellä katselukerralla ja mikä on tarpeeksi? Vai janoammeko aina lisää? Eikö samasta esityksestä voi jokaisen katselukerran jälkeen saada jotain uutta? Uskon, että saman esityksen voi käydä katsomassa useampaankin kertaan saaden siitä aina jotain uutta – vaikkei sitä itse heti osaisi sanottaakaan. Koen myös, että janoamme kukin persoonamme ja temperamenttimme mukaan aina kyltymättömästi lisää – jos ei juuri nyt, niin myöhemmin. Jano on tarve. Uskon tarpeen johdattavan meitä elämässä eteen päin. Ilman tarpeita en usko, että tapahtuisi mitään. Tarve synnyttää toiminnan. Oletko sitä mieltä, että vaikka muut kokevat esittävänsä esitystä, niin jos he tekevät sen sinun makuusi, kokemusmaailmaasi ja... Että jos ei synny kommunikaatiota teidän välille, niin sitten siitä ei välttämättä vaan synny esitystä, tai että se on esitys, josta vaan ei saa...? Nii... Kyllä mä sitä esityksenä jollain tapaa pidän, mut... Mun mielestä esityksen pitäis kuitenki jollai tapaa muhun vaikuttaa jo siinä samassa tilanteessa... Ja vaikuttihan se näin jälkikäteen ajateltuna, kun mä en oikee pitäny sitä kauheen hyvänä. Ni ettei se mua kylmäks jättäny. […] nuorempana kattomas käyty on eri ku vanhempana. [...] mut mähän oon sellane, että mä en jaksa kattoo – vaik mä tossa sanoin, että ois pitäny käydä kattoo toisen kerran –, ni mähän en jaksa televisiostakaan kattoo uusintoja. […] Ne ei anna mulle enää yhtää mitää. Tuntuu, että mitä mä näitä tuijottelen, on parempaaki tekemistä. Mä haluun, että se on tavallaa ainutlaatuinen se esitys. Mitä on ainutlaatuisuus, jokin on ainoa laatuaan? Voiko olla jotain muuta kuin ainoa laatuaan, kun luonnossa ei ole olemassa edes kahta täysin keskenään identtistä jääkidettäkään? Miksi janoamme ainutlaatuisuutta? Miksi hakeudumme kokemaan jotain ennennäkemätöntä ja ainutlaatuista? Mikä tarve tässä on takana? Intuitiivisesti vastaan, että muistot sekä ymmärtämisen tarve, joka kumpuaa tarpeesta löytää ns. oma paikkansa tässä maailmassa. Ihmiset haluavat hypätä benjihypyn, nähdä Eiffel-tornin sekä rakastua ihmiseen, jolle ei löydy vertaista. Ihmiset kokevat tarvetta tehdä, nähdä ja kokea moniaistillisesti, jotta ymmärtävät maailmaa, jolloin voivat löytää sen oman paikkansa ja olla onnellisia siitä omasta paikastaan ja olemassaolostaan. Uskon ihmisten janoavan ainutlaatuisuutta myös muistojen – muistamisen – vuoksi. Muistot ovat henkistä pääomaa, joka toimii todisteena yksilölle itselleen siitä, että hänellä on historia, hän on elänyt, ja että hän näin ollen on olemassa ja hänelläkin on jokin syy olla olemassa. ”Ajatellessani viime vuosia elämässäni jokin sumentaa näköalaa. Muistan enemmän tai vähemmän, missä olen ollut ja keitä tavannut, mitä olen tehnyt, ja jotain siitäkin, mitä ole puhunut ja kuullut muiden puhuvan. Mutta havainnot ovat vajaita. Puuttuu tahroja, äänensävyjä, säätiloja. Elämää on vähemmän.” (Nikkilä, Teatteri & Tanssi + Sirkus 2/2014, 19). Päätelmä: Muistoja ei niinkään pitäisi ylenpalttisesti saalistaa ja kerätä. Tärkeät asiat kyllä jäävät mieleen, vaikkei niitä koettaisi muistilokeroihin erityisemmin tallentaa. Jos tekee montaa asiaa samaan aikaan, muistot saattavat olla hataria. Ehkä olisi todella syytä tehdä useammin yksi asia kerrallaan huolella loppuun eikä tasapainoilla kymmenien asioiden kanssa samanaikaisesti. Koen, että tarvitsemme muistoja. Tämän vuoksi koen, että tarvitsemme tahroja ja tahraisia muistoja. Tahrat ovat väritys. Väritys saa asiat näkyvämmiksi ja erottuvimmiksi. Silloin niistä voi tarttua. Tahrat herättävät meissä jotain ja pitävät meidät elossa. Tahrat merkkaavat, paikallistavat ja selkeyttävät. Tahrat jäsentävät ja jäsentäminen auttaa meitä selviytymään. Haastattelemamme Kimmo Virtasen ajatuksiin nojaten: ”Me olemme täällä selviytyäksemme”. Tahrat auttavat meitä selvitymään. Tahrat voivat olla virheitä, joista opimme tai vahingossa vaatteisiimme ja elämäämme roiskahtaneita tahroja, jotka eivät ole virheitä, mutta silti jonkinlainen erottuva poikkeama. Mitä tekijän tulisi ottaa huomioon, jos katsojalla – sinulla, tässä tilanteessa – on sellainen olo, että esityksen tulee vaikuttaa, että se on esityksen tehtävä...? Minkälaisen pallon heität silloin tekijöille? Mitä sen esityksen tulisi sisältää, että se vaikuttaisi? Mä en kauheen isoissa teattereissa viihdy. En sano, että ne on huonoja, ei ei ei... Mut […] mä haluan esitykseltä usein intiimiyttä, että ne on ihan tossa (osoittaa lähelleen), kun ne esiintyy. Se riittää jo tavallaa... Että vaik se kertois mistä, ni että yleisö huomioidaan. Että minut otetaan jollain tavalla huomioon... Tv:ssa voi olla esitys, missä katsoja ei oo vuorovaikutuksessa, mut jos me ollaa teatterissa... Mä heittäisin pallon, että sen pitäis jollain tasolla olla niille ihmisille, jotka istuu siellä […] se voi olla mikä tahansa, se voi olla katsekontakti, se voi olla joku tällane pieni. Mä haluan, että se sillä tavalla koskettaa mua. Semmonenki aihe, joka ei välttämättä mua muuten koskettais, ni... Interaktiivisesti otetaa siinä... Minua kiinnostaa tehdä teatteria nimenomaan ihmiseltä ihmiselle. Koen, että sitä tulisi rohkeasti hyödyntää. Teatterin ei kannata mielestäni kilpailla elokuvan kanssa elokuvan välinein. Nykyajan 3D-elokuvat, blue-ray't yms. vyöryvät ihmisten päälle teknisine ominaisuuksineen. Vaikka katsoisi elokuvaa tai tv-sarjaa kotiohvalla pienestä televisiosta ilman järeitä äänentoistolaitteita, niin silti filmattu teos esittää ihmisille jotain sellaisella tavalla, johon teatteri ei kykene – eikä tarvitse kyetä! Koen tärkeäksi, että teatterintekijät hyväksyisivät tämän. Välineitä voi ja on usein hyväkin lainata, mutta itse ainakin välttäisin hyppyä liian suuriin saappaisiin. Teatteri on monien eri taiteenalojen yhdistelmää pelkästään jo sen vuoksi, että teatteriesitykset sisältävät yleensä sekä auditiivisia että visuaalisia ärsykkeitä – kun taas esim. musiikki toimii jo pelkästään auditiivisena kokonaisuutena ja kuvataide pärjää omillaan olemalla vain visuaalinen. Musiikki ja kuvataidekin näyttävät tai saavat ihmiset näkemään tarinoita, mutta usein yhden aistin välityksellä. Niissä tosin jää helpommin tilaa vastaanottajan omalle ajattelutyölle ja mielikuvitukselle. Mut esim ravintolassa mä... Vaikka se aihe ei todellakaa olis mulle mitää, ni jotenki se, että ne on siellä seassa ne ihmiset (esiintyjät), ni se aiheuttaa semmosen, että mä oon mukana tässä. Jollain tavalla mukana. Ja se on minusta kiinnostavaa ja se herättää minussa jotain... Teatterin ja muidenkin esitysten tulisi juuri tähän kommenttiin nojaten mennä useammin ihmisten luokse eikä niin, että ihmisten pitää mennä aina teatterin luokse. Haastateltava sanoi kokevansa usein enemmän jossain muualla kuin suurissa saleissa. Intiimiys koskettaa häntä helpommin – esiintyjien läsnäolo konkreettisesti oikeina ihmisinä samassa tilassa katsojan kanssa. Se luo tunnelmaa, joka imaisee mukaansa ja aiheuttaa sen, että esitys helpommin koskettaa. Oon pari kertaa käyny jossai Kansallisteatteris... Hirveen hyvii näytelmii, mut ei ne hirveesti kosketa... Toki jollain tasolla koskettaa, jos aihe on semmone, mutta enemmän koskettaa se, että mä meen jonnekin Willensaunaan tai Järvenpään teatteriin […] mä oon lähellä siellä Kellarissa. Mitä se sinussa sitten herättää? Osaatko sanoa, minkä takia se on sinulle niin oleellista, että koet olevasi osa sitä tai että sinut huomioidaan jollain tapaa? Ehkä just se, että mä voin kattoo tv:stä jotain sellasta, mikä ei mua nii kauheesti kosketa... Haastateltava muisteli, että on nähyt jonkun näytelmän sekä tv:ssä että teatterissa, ja että tv:stä mustavalkoisena sitä katsoessaan ei jaksanut katsoa sitä loppuun, mutta teatterissa saman näytelmän nähtyään ”intiimi tunnelma – ne ihmiset on oikeesti siinä” teetti sen, että hänen mielenkiintonsa säilyi alusta loppuun. Kokemukseni mukaan teatterissa asiat tapahtuvat pääosin tässä ja nyt. Se on teatterin peruselementti ja suuri voimavara. Toivon, ettei siitä luovuta, vaikka nykyajan teknologia mahdollistaakin monia asioita, kuten videotallenteiden projisoinnit yms.. Haastateltava käytti muutamaankin kertaan sanaa koskettaa. Edellisten haastattelujen pohjalta on noussut vahvasti esiin se, että esitysten tulisi pyrkiä synnyttämään vastaanottajassa tunteita ja ajatuksia. Koen, että kun esitys koskettaa, niin silloin se voi tuon nimenomaisen tavoitteen saavuttaa. Osaisitko tehdä vielä enemmän konkreettista eroa tv:n ja teatterin välille? Jos tykkäät teatterissa siitä, että voit olla lähellä ja tunnelma korostuu, niin mitä kaipaat tv-tarjonnalta? Kun miettii vaikka leffoja ja tv-sarjoja, niin mikä niistä tekee sen että osa sitten sopiikin paremmin televisioon kuin teatterilavalle? Mä muistan, kun katoin – mun omat vanhemmat on Karjalasta – jotain näistä evakkojutuista, ni sit kun se on niin ympäristössä siellä, ni se on hirveen paljon vaikeempi... Voidaan tietty tehdä lavasteita teatteriinkin, mut se ei oo ihan sama asia ku tuuli menee niinku... Tv:ssä voi katsoa sellasta, että vaik se ei ois oikeesti siel Karjalassa, ni se on viety jonneki saman typpisee paikkaan... Semmosee tv sopii paremmin. […] kun korostuu se ympäristö. Onko ympäristö lähellä tätä paikka-asiaa, kun puhuit että paikalla on paljon merkitystä? Vähän riippuu toki aiheesta. Linkittyikö ympäristö sitten jotenkin johonkin aitouteen tai realismiin tai...? Joo-o. Kyllä se ehkä vähän siihenki... Mut kerronnallakin... Se ei oo iha mustavalkoista. Tässä vois esittää jonku esityksen ja sehä on pitkälle mun mielikuvituksesta kiinni, pystynks mä tavallaa sijoittaa tän – vaikkei tääl ois mitää rekvisiittaa... kun he puhuu ja esittää sen niin, että mun mielikuvituksessa mä näen sen. […] se kerronta on hirveen tärkee silloin, jos ympäristö ei oo se (alkuperäinen / aito) paikka. Päätelmä: Autenttisen ympäristön ollessa todella tärkeässä asemassa esityksen kokonaistunnelman ja -sanoman kannalta, on tv joskus teatteria vahvempi ilmaisuväline. ”kerronta on hirveen tärkee silloin, jos ympäristö ei oo se (alkuperäinen / aito) paikka.” -lause muistuttaa minua siitä, että esiintyjän on uskottava itse omaan tekemiseensä ja luomaansa maailmaan, mikäli haluaa, että vastaanottajakin voi uppoutua siihen maailmaan. Toisaalta se muistuttaa siitä, että joissain tapauksissa teknisen osaamisen läsnäolo esiintyjäntyössä on äärimmäisen tärkeää, vaikka koenkin, että pohjimmiltaan jokainen meistä osaa esiintyä, uskoa johonkin ja saada toisetkin uskomaan siihen johonkin. Samaan aikaan tyly ja ihana on haastateltavan maininta siitä, että ”pitkälle mun mielikuvituksesta kiinni, että pystynks mä sijoittaa tän...”. Eli se, että esiintyjä hoitaa hommansa hyvin, ei välttämättä vielä takaa sitä, että vastaanottaja saisi esiintyjän viestistä kiinni, sillä kahden ihmisen välinen kommunikaatio ei vain aina toimi, vaikka molemmat yrittäisivät parhaansa. Määritä esiintyjää, mitä kuuluu siihen että on esiintyjä? Esiintyjä... Mä oon ite ollu teatterissa joskus... Ja mun mielestä parhaimmat esiintyjät on sellaisia luonne-esiintyjiä […] jotka osaa vaihtaa sitä tunnelmaa. […] jos pitää olla vihainen, ni osaa olla aidosti vihainen ja jos pitää olla iloinen, ni osaa olla enemmänki kuin iloinen. Aika tärkee on se, että pystyy samaistumaan. Esiintyjän pitää saada minut uskomaan, että se on oikeesti iloinen. […] esiintyjän pitää osata aina sopeutua siihe tilanteeseen. [...] Toki huonojakin esiintyjiä on. […] se voi häiritä koko esitystä, jos on huono esiintyjä. Sopeutua tilanteeseen saadakseen yleisön mukaan tilanteeseen. Olen useita kertoja kuullut esiintyjistä – etenkin näyttelijöistä – käytettävän sanaa kameleontti – hän muuntautui roolista toiseen kameleontin tavoin. Kuulostaa myös loogiselta, että esiintyjän pitää hyppiä tunnelmasta toiseen aina tilanteen mukaan. Jos nähdään näytteleminen yhtenä esiintymistapana ja sitten nähdään vaikka muusikko ja juontaja taas erilaisina esiintyjinä. […] Jos näyttelijän tehtävä olis lähtökohtaisesti esittää sen hahmon matka ja tunneradat katsojille, ni mikä muusikon tehtävä on esiintyjänä? Jos muusikko menee ravintolaan esiintymään ja siel on määrätynlainen yleisö ja sit menee esiintyy sille isolle estradille, ni mun mielestä senki pitää pystyä muuntautumaan siihen tilanteeseen... [...] Mä oon ollu jonkun muusikon keikalla ravintolas ja se ei mun mielestä ollu ollenkaa intiimi, kun se ihminen ei osannu esiintyä siinä, kun ne ihmiset on siinä nenän edessä. Varmaan osas esiintyy siel isol lavalla, jossa ne ihmiset on jossai kauempana. […] jokaisen esiintyjän pitäis pystyä tuomaan ittensä siihen tilanteeseen, missä se on. […] rooli pitää muuttua. Jos se tulee tänne (Neulekahvila Lentävä Lapanen, Järvenpää) esiintyy, ni se ei voi laulaa niinku jolleki isolle yleisölle, koska täällä odotetaa katsekontaktia. Ihmiset odottaa, että se laulaa sulle. […] ei siel isolla välttämättä odoteta. Miellän sopeutumisen ja muuntautumisen melko läheisiksi sanoiksi, mutta muuntautumisen ehkä kuitenkin alisteiseksi sopeutumiselle. Koen, että muuntautuminen on keino sopeutua. Esiintyjän tulee muuntautua sopeutuakseen tilanteeseen luodakseen esityksen kannalta optimaalisen tunnelman itsensä ja vastaanottajien välille. Muuntautumiskyky jotenkin yhdistää näitä? Kyllä. Mikä on juontajan tehtävä? Miten kuvailisit sitä? Juontajan tehtävä on saada yleisö innostumaan siitä asiasta. Mun mielestä sen pitää osata jollain tasolla innostaa. Sen pitää olla tosi selkee. Jos sen puheesta ei saa mitää selvää, ni siitä ei oo mitää hyötyä. Määritä vielä tarkemmin, että mistä juontajan tulee innostaa katsojia/vastaanottajia? Jos ajattelee, että juontaja esittelee bändin tai juontaa sen, että esitys alkaa, ni sen pitää saada ne ihmiset innostumaan siitä – että ne ihmiset jaksaa istua siellä... […] Tavallaa niinku sanoo A:n, muttei sano B:tä – että mulle jäis sellane olo, että mun pakko kuunnella tää tai katsoa loppuun. […] se vähä niinku raottaa sitä verhoo, mut sit sanooki ”ähäkutti, enpä näytäkää! Joudut istuu tunnin täällä saadakses selville!”... Sitä juontajan tehtävä on mun mielestä parhaimmillaan. […] viritys. Viritys on hyvä sana. Jos juontajan tehtävä on innostaa, niin kuuluuko näyttelijän tehtäviin innostaminen? Kyl se varmasti jotenki... […] kun mä sitä sydänkäyrää tein, ni siinä kun oltiin iha siel huipussa, ni se on tavallaa (näyttelijältä) sitä innostamista... jos on surullinen esitys, ni siel on jotain, joka laittaa mut ajattelemaan. Jos on ilo-esitys, ni sit se todellaki menee sinne vibratoon. Innostaako muusikko johonkin? Kyllä. Jos ajattelee vaik pianon soittoa. Voihan sitä soittaa tällee (löysästi, tylsistyneen oloisesti), mut kun se (muusikko) laittaa ittensä siihen likoon – ihan samalla tavalla ku näyttelijä – ni se innostaa iha eri tavalla. […] eläytyy siihen mukaan niin hyvin. […] tietty voi sit olla tosi ujoja esiintyjiä, mut sit on niitä, jotka on niin kotonaan siinä muusikon jutussaan, että ne menee mukaan siihe juttuun ja ei ehkä edes tajuu, että ne ite innostaa yleisöä sillä omalla olemisellaan. Sit kun on vaik 20 vuotta esiintyny osaa tavallaa vaan tehdä sen innostuksen. Haastateltavan kommenttien perusteella päättelisin, että esiintyjän tulee aina jotenkin innostaa yleisöä (esim. tilanteesta, bändistä, aiheesta...). Allekirjoitan myös haastateltavan kokemuksen siitä, että pitkään esiintyjänä toiminut omaa yleensä kyvyn innostaa yleisönsä vaivattoman oloisesti. Tämä ei toki ole mustavalkoista. Uskon, että maamme kokeneimmatkin konkarit stressaavat joskus yleisönsä innostamista – ainakin uusissa tilanteissa ja ympäristöissä. Koen myös tärkeäksi tuon haastateltavan mainitseman ”sanoo A:n, muttei sano B:tä. […] raottaa sitä verhoo” mille tahansa esiintyjälle, koska vastaanottajana pidän siitä, että A. On jotain mitä odottaa, vaikkei edes tiedä mitä odottaa, ja että B. Oma mielikuvitus ja ajattelu saa täydentää esityksen tarjoamaa tunnelmaa ja maailmaa. Tämän haastattelun pohjalta lähtisin tekemään esityksiä, jotka pyrkisivät jollain tasolla koukuttamaan vastaanottajia. Tekisin esityksen, joka pyrkii tietoisesti olemaan mielenkiintoinen. Tasapainottelisin visuaalisuuden ja auditiivisuuden kanssa: kuinka kertoa jokin asia ilman auditiivisia ärsykkeitä ja toisaalta ilman visuaalisia ärsykkeitä. Hakisin myös intiimiyden rajaa (ymmärtäen toki, että jokainen yksilö kokee sen omalla tavallaan!). Kuinka intiimi esitys voi olla? Voiko syntyä intiimiyttä isossa tilassa tai tekijän ja vastaanottajan välimatkan ollessa pitkä? Mistä on intiimiys tehty? Pyrkisin myös koskettamaan. Herkkyys olisi liki. ”Herkkyys on sitä, että vaikuttuu kaikesta.” (Kanervaniemi 2013, 29). Tekisin koskettavan esityksen, joka tutkii samalla intiimiyttä sekä aistiemme keskinäistä hierarkiaa ja toleranssia. Arkisuus olisi myös vahvasti läsnä. ”Tutut asiat muodostavat arjen. Niistäkin taide voi rakentua, muttei pelkästään niistä.” (Kanervaniemi, 14) |
|