HAASTATTELU 7
|
"Suhde teatteriin liian etäinen ajan puutteen vuoksi. Esiintyjänä täysi noviisi."
|
Määrittele esitys yhdellä lauseella.
Kulku vai joku esitys vaan? "Esitys". Esitys on toteutettu tapahtuma, jolla on yleisö. Entä monisanaisemmin? Ehkä poistaisin noita rajauksia. Se tapahtuma ei oo millään tavalla rajattu, se voi olla mitä vaan tekemistä. Se voi olla fiktiota tai oikeeseen tilanteeseen perustuva. Sitä tapahtuu joka paikassa, sitä tapahtuu työpaikkahaastattelussa, sitä tapahtuu teatterilavalla ja kaupan kassalla ja yleisön rajana on vaan se, että yleensä se nyt luultavasti on kuitenkin ihmisiin kohdistuva. Koska mun maailmankatsomuksen mukaan sitä ei muut välttämättä ymmärrä. No miksei joku lemmikkieläin. Jos mikä vain tekeminen voi olla esitys (ja esityksessä voi olla mitä vain tekemistä), onko olemassa toimintaa, joka ei olisi esitystä? Jos kaikki voi olla esitystä, koko termihän on oikeastaan turha. Tarvitseeko puhua "esityksestä" sen sijaan, että puhuttaisiin yksinkertaisesti ihmisistä ja teoista? Ehkä avain on yleisössä tai vastaanottajassa: esitystä voisi olla kaikki mitä varta vasten katsotaan ja katsoa voi mitä vain. Voiko se olla ihan mitä tahansa? Onko jotain mikä ei olisi esityksellistä toimintaa? Luonnolliset tilanteet on tietenki sellaisia. Emmä tietysti vakavissa tilanteissa ala laittamaan esitystä pystyyn enkä odota kenenkään muunkaan laittavan. Ainut mikä määrittää esityksen on mun mielestä se, että sillä on se yleisö. [Olemme haastateltavan kanssa tästä yksimieliset!] Jos koen, että mulla ei oo yleisöä ni en mä sitte anna esitystä. Mut jos on joku henkilö, jolle mä haluan jonku tietyn asian näyttää, ni siitä tulee se yleisö eli se on mun kannalta esitys. Esityksen pohjalla on halu näyttää jotakin ja siitä tekee esityksen se, että joku näkee sen. Kuten muidenkin haastateltavien kanssa (esim. 5 ja 6) esiin tulee jakamisen tematiikka, asian kommunikointi ja viestin välittäminen. Keinoilla ei ole väliä, pääasia on että jonkin haluamansa asian saa näytettyä jollekin. Haetaanko sitä kautta vahvistusta omalle olemassaololle tai näytettävän asian olemassaololle? Tehdään jotakin pikkuisen kuolemattomammaksi sen kautta, että ajatus siitä ei katoa itsen mukana. Tarinankerrontaa, historiankirjoitusta ja opettamista. Tietohan katoaa ellei sitä jaa. Tieto henkilöistä, tapahtumista, tavoista tehdä jotakin. Viestin välittäminen on ihmiskunnan kuin pistesaldo, joka nollautuu jos viesti ei kulje, mikä taas johtaa alkuruutuun palaamiseen. Silloin täytyy aloittaa alusta, viestin kulkemattomuus on taantumusta, epäedistystä, kehityksen vastaista. Työpaikkahaastattelussa ei ole oma itsensä vaan yrittää toimia niin kuin kokee että toivotaan. Kotona puolison kanssa tai kaveriporukassa ei ole esitys päällä. Mitä ihminen on tilanteessa, jossa ei ole oma itsensä? Yrittää näyttää olevansa helvetisti fiksumpi kuin on, että saisi jonkin työpaikan. Pyrkii antamaan paremman kuvan kuin normaalisti antaa. Suljen puutteet ja korostan hyviä puolia. Esillä ollessa tiedostaa olevansa mahdollisesti arvioinnin kohteena. Se on selviytymistilanne. On olemassa uhka, että oma itse hylätään. Silloin panostaa pärjäämistä edistäviin ominaisuuksiin, kuten vaikka työhaastattelussa pyrkii ilmaisemaan tiettyjä asioita, välittämään omaa selviytymistä edistävän viestin. Koet sen siis esitykseksi? Siinä tilanteessa kyllä. Koska silloin mä en oo luonnollinen, siinä tilanteessa. Onko esitys sitten jotain luonnotonta? Esityksessä ehkä pyritään antamaan just se haluttu kuva. Pyrin antamaan halutun kuvan, eli se ei tule multa silloin luonnostaan. Pyrin olemaan jotain mitä en ole. Voiko olla esitys, jos ei pyri antamaan jotain tiettyä haluttua kuvaa? Mä sanoisin, että sen voi myydä esityksenä. Silloin se on yleisölle esitys. En sanoisi, että se on kuitenkaan oikeaoppinen esitys. Ehkä lume-esitys. Nerokas tapa kusettaa yleisöä markkinoinnillisesti. Mut kokonaisuutena se ei mun mielestä oo esitys, koska ei ole annettu mitään tiettyä esitelmää niin sanotusti. Itsekin uskoisin, että haastatellun kuvaama ajatus olisi reaalisti todennäköinen reaktio "non-esitykseen". Jos taustalla ei ole pyrkimystä välittää jotakin, ei ole varsinaisesti mitään vastaanotettavaakaan. On vain olemista, joka ei poikkea tavallisesta mitenkään, koska se on tavallista (tautologiaa!). Ilman aktiivista ilmaisupyrkimystä esittäjän taholta esityksen kokeminen muuttuu katsojalle tietoista analyysiä vaativaksi ajatusleikiksi, assosiaatioiden aktiiviseksi hakemiseksi, sanoman etsimiseksi jostakin, jossa ei sellaista tarkoituksella ole. Tällaisen "esityksen" kautta voi varmasti löytää merkityksiä, mutta kyseessä on ehkä enemmän induktiivinen mielensisäinen maailmanjäsennys, jonka pohjalla on todellisuudessa esityksen nimeäjän ja siis kokijan oma viitekehys, ajatusmaailma ja havainnot. Olisiko siis niin, että nimeämällä jonkin itsestä riippumattomasti tapahtuvan tapahtuman esitykseksi, nimeäjä tekee itse esityksen itselleen omista aiheistaan? Apofeniaa aktiivisella symboliikan hakemisella tehostettuna. Ehkä se olisi jonkinlaista meditaatiota tai itsetutkiskelua. Voiko ihmisten katselu puistossa olla esitys itselle? Kuvainnollisesti voi. Luontodokumentin kuvaaminenkin on esityksen kuvaamista, vaikka kohteet ei tiedä, että ne esiintyy. Toisaalta ne tekee sen luonnollisesti... Vaikee kysymys. Voinko kokea sen esityksenä? Voit. Entä yksin esiintyminen ilman yleisöä? Voinko jälkeenpäin sanoa, että pidin esityksen? Et sä ehkä voi. Tai siis voithan sä pitää sitä esityksenä. Entä sanoisitko itse niin? Se ei täytä niitä esityksen kriteerejä mitä mä näen esityksessä. Puuttuu objekti ja subjekti, puuttuu toinen. Toisaalta silloin ku siinä on se kolmas henkilö mukana, ku siinä on se objekti, subjekti ja se välikäsi joka tarjoo jommalle kummalle sitä esityksenä, niin silloinhan siinä tavallaan on objekti ja subjekti, mutta se puuttuva osapuoli ei ole enää objektin tai subjektin asemassa, vaan silloin se välikäsi siinä muuttuu obektiksi tai subjektiksi. […] Mut en usko että muut sitä kokis. Miten he sen kokisivat? Näkemällä sen mun esityksen! Muutoin se voisi olla tanssisessio, harjoitus tanssiesitystä varten tai turhautumisen täydentäminen. Yleisö on se tärkein, mutta se pitää olla jotenkin mielellään suunniteltu tekeminen. Suunniteltu ja harjoiteltu antaa hänelle enemmän. Improesityksessäkin yleisö tietää mitä on luultavasti tulossa. Esityksestä etukäteen muodostettu käsitys auttaa keskittymään itse esitykseen ja esitystilanteeseen. Odotukset luovat kontekstin, josta käsin esitystä katsotaan ja jonka kautta haetaan ja löydetään itselle olennaisia merkityksiä nähdyn pohjalta, siis lukuohjeen. Odotus liittyy myös viihdyttämiseen sikäli, että esim. musikaalia katsomaan mennessään katsoja on jo tehnyt päätöksen sen mukaan mihin haluaa aikaansa käyttää, ja mitä paremmin nähty vastaa odotuksia tämän pintatason puolesta sitä tyytyväisempi katsoja oletettavasti on, sitä paremmin hän on viihtynyt. Ja kuten toisessa haastattelussa pohdittiin, viihtyvyys saattaa olla olennainen tekijä esityksen sanoman välittymisessä ja vastaanottamisessa. Koen, että silloin ku se on tekemällä tehty ni mä saan vastinetta koko sille touhulle. Silloin se on mulle arvokasta nähdä se ylipäätään. Mikä siitä tekee arvokasta? Vaivannäkö. Esim. pöydänkin voi tehdä missä on taso ja neljä jalkaa, mutta sitten kun joku puuseppä oikeesti tekee sen pöydän niin että se käyttää siihen 40 tuntia aikaa, niin mä mielelläni maksan siitä enemmän... että saan sen kauniimman pöydän ja mä luultavasti nautin siitä itse enemmän esteettisesti. Valmisteltu esitys ei ole ainakaan tarkoituksellista ajanhaaskausta. Jos tekijä näkee vaivaa asiansa ilmaisemisen eteen, hän oletettavasti haluaa sen todella ilmaista. Se ei ole harkitsematonta, se ei ole ainakaan tekijälle turhaa. Samoin kuin sisällöttömästä on vaikea hakea sisältöä, on tarkoituksettomasta paha lähteä hakemaan tarkoitusta. Valmistellussa esityksessä on nähty vaivaa tärkeäksi koetun sisällön tai näyttämisen arvoiseksi mielletyn suorituksen esittämiseen. Tekijä on käyttänyt aikaansa sen hiomiseen, jonka katsomiseen katsoja sijoittaa omaa aikaansa. Molemmat näkevät vaivaa oman esitystilanteeseen liittyvän roolinsa toteuttamiseen. Tasavertainen vaivannäkö tuo tekijän ja kokijan lähemmäs toisiaan, se tuo painoarvoa ja merkitystä jaetulle hetkelle. Kumpikaan ei pääse käyttämään toista hyväkseen. Esiintyjä ei saa heppoisin perustein katsojan huomiota. Hän on tehnyt töitä ansaitakseen sen, kuten kokija on tehnyt töitä ottaakseen vastaan sen, mitä hänelle halutaan jakaa. Aika on todellista rajallista valuuttaa ja valmistetun esityksen yhteydessä sitä käytetään vaihtokaupan välineenä. Kukaan tuskin haluaa tulla "kusetetuksi", kuten haastateltava aiemmin asian ilmaisi. Mitkä muut asiat tekevät esityksestä arvokkaan? Mitä esitys voi saada aikaan? Tunnekuohuja puolin ja toisin. Se voi muuttaa koko ajatusmaailman. Antaa uutta tietoa tai ainakin uutta katsantokulmaa. Silloin se antaa kaikista eniten, jos se pystyy sitä herättämään. Teatterintekijänä minusta on hienoa kuulla, että tuo on antoisinta mitä joku tiedostaa esitykseltä toivovansa. Varmasti monet esitysten tekijät toivovat saavansa tuon kaltaisen reaktion aikaan. Tietenkin voi ajatella, että jokainen meistä kokee maailman omasta yksilöllisestä näkökulmastaan ja jokaisen näkökulma antaa uutta perspektiiviä kenen tahansa muun omaan näkemykseen. Ehkä kyseeseen tulee se, kuinka "hyvin" (paremman sanan puutteessa) tekijä oman kantansa tuo esille. Ymmärrettävyys ja perusteet tekevät uuden omaksumisesta tai ainakin käsittämisestä varmasti helpommin sisäistettävää. Sitten tulee ongelma, että ymmärrettävyys ja hyvät perusteet perustuvat subjektiivisiin käsityksiin, jotka voivat helposti olla useamman henkilön välillä keskenään hyvinkin poikkeavat. Mikä on jollekin päivänselvää voi toiselle vaikuttaa käsittämättömältä ja hankalalta. Ehkäpä kukaan ei pyri monimutkaisuudella tai "taidehiippailulla" hämmentämään vaan nimenomaan käyttämään ilmaisukeinoja, jotka itselle vaikuttavat selkeiltä ja ymmärrettäviltä. Eiköhän "huonoudessakin" ole kysymys enempi eriävistä katsantokannoista kuin järkkymättömistä kriteeristandardeista. Mistä on esiintyjä tehty? Aika monista aineksista. Tarvitsee aika moninäköisen katsantokulman, laaja elämänkokemus jotta pystyy asettumaan erilaisten ihmisten asemaan, pystyy antamaan erilaisille ihmisille mahdollisimman paljon. Itsestään. Muuntautumiskyky. Uhrautuvaisuutta tarvitaan aika paljon. Pitää pystyä muuttamaan itseään hyvin voimakkaasti. Karismaa. En tiedä tarvitseeko, uskon että sen pystyy aika helposti näyttelemään. Ehkä muuntautumiskyky on kaiken a ja o... ja se että pystyt aistimaan erilaisia ihmisiä ja asettumaan niiden asemaan, ni sä pystyt olemaan hyvä esiintyjä. Miten pätee näyttelijään/rokkistaraan/juontajaan? Esitystä pitää pystyä muuttamaan yleisön mukaan (vrt. kouluryhmä rokkikeikalla). Mun mielestä se rikkaus tulee siitä, että se pystyis avaamaan sitä omaa habitustansa erilaisille yleisöille. Rokkistara ja juontaja ei ehkä niin paljon tarvi sitä uhrautuvuutta ku näyttelijä, oman kehon ja mielen kannalta. Nimenomaan näyttelijästä puhuttaessa muuntautumiskykyä tunnutaan usein arvostavan. Ulkoisia seikkoja muuntamalla voi tietenkin kertoa asioita visuaalisesti, ilman kielen älyllistä prosessoimista. Silti itse ajatuksen välittämisessä esim. kropan muodolla ei välttämättä ole niinkään väliä kuin sen hallinnalla. Näyttelijäntekniikasta puhuessa väitän, että kehon hallinta on ensisijaista suhteessa kehon malliin. Kaikenmuotoiset kropat kun kuitenkin ovat periaatteessa viritettyjä toimimaan samalla tavalla. Laiha voi tunnistaa pullean kropan ilmentämän tunnetilan. Moninäköalaisuus, elämänkokemus ja eläytymiskyky tuovat varmasti vähintäänkin työkaluja muotoilla ilmaistava asia mahdollisimman monelle käsitettävään muotoon. Karisma on jännä asia. Monet tutut sanovat mielipiteekseen, että katsottavana oleva ihminen on aina mielenkiintoinen. Kenties siksi, että jo oma olemus ilmaisee jotakin, vähintään alitajuista tai tiedostamatonta. Mutta ajatusta kuitenkin. Rokkistaran/näyttelijän suhde yleisöön? Rokkarin oletetaankin olevan kontaktissa yleisöön, musiikin, kehonkielen ja spiikkien kautta. Näyttelijä useimmiten ei ole suorassa kontaktissa, vaan pyrkii ilmaisemaan olemuksellaan muuten. Rokkarin puhuminen tietylle yhdelle henkilölle todnäk haltioittaa, näyttelijän suora kontakti luultavasti ahdistaa. Ero siinä miten käsittelee yleisöä ja miten yleisön huomioi siinä tilanteessa. Minkä koet syyksi, että näyttelijän suora kontakti ahdistaa? Veikkaan, ettei halua joutua huomion kohteeksi siinä tilanteessa. Sä et oo tavallaan varautunut siihen. Ihaillun rokkarin huomio on toivottavaa. Teatteriesitystä katsoessa ei oleta, että näyttelijä edes näkee sua tai ei ainakaan kiinnitä suhun huomiota. Jos ei ole varautunut siihen, että joutuukin (näyttelijän ja muun yleisön) huomion kohteeksi, niin kyllä se ainakin mussa herättää ahdistuneisuutta siinä vaiheessa. Se että käsikirjoitetussa tilanteessa ei tiedä mitä pitäisi tapahtua. Se epätietous aiheuttaa sen pelon. Konserttia ei sikäli ole käsikirjoitettu, spontaanius on selkeää. Teatteriesitys ei ole niin spontaani. Sitä ei odota. Se on liian iso vastuu. Erittäin kiinnostava huomio, että tilanteessa jossa esitettävän materiaalin oletetaan olevan valmisteltua ja mietittyä ja jossa katsoja on omaksunut vastaanottajan roolin, ei halua "ottaa vastuuta" esityksen kulusta. Mihin siinä tapauksessa katoaa se luotto, että esiintyjät ovat valmistautuneet ja tietävät mitä tekevät? Hehän tietenkin tekevät sen valinnan, että kutsuvat interaktioon kanssaan. He myös tietävät, että katsojan vastaus on spontaani ja harjoittelematon. Ehkä kyseessä on juuri se epämukavuus, joka tulee siitä ettei tiedä tarkkaan mitä itse ilmaisee. Ts. jossain syvällä ihmisessä on tarve ilmaista itselle selkeitä ja merkityksellisiä asioita, tulla ymmärretyksi omassa kontekstissaan, joten jos yllättäen joutuukin osaksi joidenkin muiden esitystä, joka pyrkii ilmaisemaan omia asioitaan ja pitäisikin itse olla äänessä (tai reagoida henkilökohtaiseen suoraan puhutteluun), olisikin oltava tietoinen ilmaistavasta asiasta jotta tilanne olisi mukava ja hallinnassa. Onko meissä jokin luontainen kaipuu esittämisen tietoisuuteen ja omaehtoisuuteen? Mikä riittää esitykseksi? Vaikka joku hymy kadulla. Ruusunantaja tai hymy kadulla. Kohdettahan ei tunne niin, että tietäisi haluaako sen antaa. Opittu tapa hymyillä vastaantulijalle, jos sattuu tulemaan katsekontakti. Ehkä mä voisin sanoa sitä esitykseksi, koska en tiedä tuleeko se luonnostaan. Haluaa antaa toiselle hyvän eleen, vaikka ei varsinaisesti tarkoita sitä. Mistä nuo tulivat mieleen? Sen positiivisuuden kautta. Koska en mä oleta, että joku menee tonne antamaan negatiivista esitystä, keskisormee tai muuta. Sitä kautta, että se sais positiivisuutta liikkeelle sillä. Voisiko jakaminen olla aina positiivisuudesta lähtöisin? Jakaminen on antamista, joten sikäli varmaankin voisi. Toisaalta moni esitys purkaa negatiivisia asioita tarjoamatta niihin ratkaisua. |
|