HAASTATTELU 4
|
Harrastanut teatteria ja tanssia läpi elämänsä vaihtelevalla intensiteetillä.
"Suhteeni teatteriin ja esiintymiseen ei ole turhan vakavasti otettava." |
Määritä esitys sanana yhdellä lauseella.
Pitää vähä miettii... Se on jonkunlainen tapahtuma, jonka joku toinen ihminen kokee tai joukko ihmisiä kokee. Voisiko sanoa, että esitys on kokemus? Jos on, niin voiko yksilö oman päänsä sisällä vapaasti määrittää, mikä on esitys ja mikä ei? Ja jos kokemus on keskiössä, niin onko esiintyjän tehtävä tällöin antaa ja/tai mahdollistaa kokemus? Kokemuksen jakamista. Tekijällä on kokemus jostain ja hän haluaa jakaa sen vastaanottajan kanssa: esitys. "eettisesti puhtaampaa näyttää työllään vastauksia kysymyksiin: mitä minä olen mieltä, mikä on minusta kiinnostavaa, tärkeää ja oikein, millaisia asioita minä olen havainnoinut, millaista materiaalia olen itse koonnut, millaisia kysymyksiä herää. Moraalisesti arveluttavaa on tehdä valintoja oletusten, arvailujen ja sen perusteella, mitä joku toinen tai joku muu kohderyhmä pitää tärkeänä. (Kanervaniemi 2013, 18). Haluaisitko määrittää sitä tarkemmin? En. Minkälaisia kokemuksia sinulla on, että mikä esityksistä on tehnyt esityksiä? Onko ollut esityksiä, missä on alkanut miettiä että onko tämä edes esitys? On niitä. Nyt ei tuu mitää yksittäistä juttua mieleen, ainakaa mitään sellasta mitä oisin ite nähny, mut jos näkee tai kuulee jostain mediasta jostain performanssiesityksestä, ni voi tulla vähä sellane olo, että oliks tää ollenkaa esitys vai jotai iha muuta... Useampikin haastateltava on maininnut sanan performanssi pohtiessaan, että ehkä jokin tapahtuma ei ollut esitys, vaan se oli jotain muuta – vain performanssi. Mielletäänkö performanssi joksikin epämääräiseksi toiminnaksi, joka ei puhtaasti ole esitys? Jos sinulle tulee sellainen olo, että onko tämä esitys vai jotain muuta, niin mitä se jotain muuta olisi? Mikä erottaa siitä, että ei ole esitys? Mun mielestä esitys voi olla sellanenki, että ollaan vaan joukolla ihmisiä jossakin ja joku rupee tekemään jotain – oli se sit mitä tahansa –, mut jos se on jotenkin tarkoituksellisesti... Että rupee vetämään jotain omaa show'ta ja kaikki muut rupee kattoo sitä, ni kyllä seki rupee olee esitys. Sen ei tarvi olla mitenkää virallisesti määritelty, nii että sä voit ostaa Piletistä liput tai että on johonki tilaan määritelty... Iha hyvin joku sellanenki, että joku kuoro tai tanssiryhmä on suunnitellu, että jossai julkisella paikalla ne vaa esittää iha normaaleja ihmisiä, jotka on menossa töihin ja sit ne rupeeki tanssimaa tai laulamaa tai jotain vastaavaa, ni seki on esitys... Se raja, et millo se ei oo... Se on varmaa osittai se tarkoituksenmukaisuus. Vaikka tulis spontaanisti, ni että se joka sitä esitystä tekee, ni se tietää, että sitä katsellaa... Voiks olla esitys niin, että ne esiintyjät ei tiedä, että niitä katsellaan? Voisko sellane olla esitys? Mitä jos joku sanoo katsojille, että tuolla on esitys ja esiintyjät eivät tiedä olevansa esiintyjiä, voisiko se olla mielestäsi esitys niille katsojille? On. On se sit niille esitys. Tarkoituksellisuus ja se, että jokin tilanne voi olla katsojalle esitys, koska sen on sanottu olevan esitys, vaikka esiintyjinä katsottavat eivät edes tiedä heitä katsottavan esiintyjinä. Tulkitsen näiden ajatusten tukevan päätelmääni, että esityksen mahdollistavat ainakin: A. Esiintyjä tekee päätöksen esiintyä ja B. Katsoja tekee päätöksen katsoa jotakin esityksenä. Esiintyjän tarkoitus on esiintyä. Katsojan tarkoitus on katsoa esitystä. Mikä mielestäsi voisi olla minimalistisin teko, että se pysyisi esityksenä (muidenkin kuin vain esiintyjien mielestä)? Laulu ja tanssihan on tosi näkyviä ja kuuluvia… Kadulla kun on niitä eläviä patsaita... Tai [...] voikse olla esitys? […] Kerran ku me oltii Barcelonassa ja siellä oli, ei ny ehkä elävä patsas, mut miimikko, joka seiso samalla tavalla boksin päällä ja sit se aina välil lähti kävelemään ja [...] Alkoi imitoida ihmisten kävelytyylejä ja se oli mun mielestä esitys, koska muut ihmiset, jotka katseli sieltä takaa, ni näkivät sen ja naureskelivat sille ja osa ihmisistä pysähty kattomaa sitä. Elävä patsas mahdollisimman pienenä esityksenä. Siihen riittää yksi esiintyjä, on tietoinen päätös esiintyä, mutta se voi olla todella hienovaraista ja pienieleistä. Se ei välttämättä edes herätä kaikkien ohikulkijoiden huomiota ja vaikka herättäisikin, reaktiot voivat olla todella pieniä. Se ei ehkä kerjää, vaadi tai anele huomiota ja reaktioita... Vai itse asiassa tekeekö juurikin niin poikkeamalla vahvasti katukuvasta pysähtyneisyydellään? Voisi joskus haalia jollekin kävelykadulle kymmeniä eläviä patsaita, jotka olisi ohjeistettu todella pieneleisiin tekoihin. Tällä voisi tutkia käytännössä ihmisten arjessa kaupungilla sitä, minkälaiset teot ja miten tehtyinä herättävät huomiota ja minkälaisia reaktioita syntyy. Mitä tuosta esityksestä olisi voinut poistaa, että se olisi pysynyt esityksenä? [...] kerro vähän siitä tyypistä, minkälainen hän oli ulkomuodoltaan? Poikkesiko se...? Niin, joo siis poikkesi ihan selkeesti. Sil oli sellane klovniasu... Kyl se ois mun mielestä silti ollu edellee esitys, vaikka se ois ollu verkkareissa. Ainakin tässä tapauksessa ulkoinen olemus oli alisteinen toiminnalle. Eli ulkoinen olemus olisi voinut olla jotain muutakin ja tilanne olisi silti pysynyt esityksenä. Entä, jos tämän kääntäisi toisin päin? Mitä, jos eläisi ihan tavallista arkeaan haarniskassa tai Spider Man -puvussa? Olisiko se esitys, jos ihmisen tarkoituksena ei olisi esittää esitystä, vaan tutkia ihmisten käyttäytymistä oman pukeutumisen muokkaamisella? Tutkiminen! Tutkimus selvittää jotakin. Esitys näyttää jotakin. Onko esitys alisteinen tutkimukselle? Tutkimus voi käyttää esiintymistä välineenä selvittääkseen jotakin ja esitys taas voi vaikkapa näyttää tutkimustuloksia ja tutkimista näyttääkseen jotain. Oliko koko juttu se, että hän lähti seuraamaan ihmisiä ja matki kävelytyylejä, vai tekikö hän jotain siinä välissä? Saatto se tehä jotai. Ei mitää kauheen isoja juttuja. Ei ruvennu jonglööraamaa tai mitää... jotai tosi vähäeleistä... pääjuttu siinä oli ohikulkevien ihmisten matkiminen. Haastateltava muisteli hämmentävää tilannetta, jonka näki Kampin edustalla. Siellä mies soitti viulua ja nainen tanssi. Haastateltava mietti, onko nainen vahvassa humalassa, vai tanssiiko jotenkin ”tosi mielenkiintoista nykytanssia”. Sekä mies että nainen olivat tavallisissa vaatteissa. Heidän olemisen ja tekemisen tapansa synnyttivät pohdinnan, onko tämä suunniteltu esitys, vai onko tuo nainen vain alkanut tanssia katusoittajan soittaessa. ”Siinä mä mietin, mikä on esityksen raja, koska tosi moni varmasti hetken aikaa katto, mitä hemmettii tääl tapahtuu”. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta esityksellisyys? Se on suunniteltu. Se on mietitty tarkkaan sellaiseks, että joku toinen ihminen vaan haluaa kokea sitä, katsoa tai kuunnella. Kuulostaa kutsuvalta ja lämpimältä ajatukselta, että esitys olisi ”mietitty tarkkaan sellaiseks, että joku toinen ihminen vaan haluaa kokea sitä”. Koen sen myös vahvistavan käsitystäni siitä, että esitys on jakamista. Jos minulla on jotain jaettavaa ja haluan sen jakaa esityksen muodossa, niin miten sen jaan, jotta ihmiset haluavat kokea sen? Kaisa Korhonen on kirjoittanut: ”Sydämelläni täytyy olla iso asia, joka vaivaa ja pelottaa – tai jota haluan manifestoida – jotta esitys voisi tavoittaa toiset ihmiset”. (Korhonen, Meteli 2/2013, 38). Kunnioitus ja välittäminen muita kohtaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kimmo Virtanen puhui haastateltavanamme siitä, että esiintyminen on itsensä jäsentämistä suhteessa tähän maailmaan – ja selviytymistä. Jos haluaa jäsentää itseään ja maailmaa sekä niiden välistä suhdetta esiintymällä ja tekemällä esityksiä en usko, että sitä kannattaa tehdä ylimielisesti muista välittämättä. Helena Inkeri ja Päivi Äijälä kirjoittivat opinnäytetyössään: "Taide on Helena Sederholmin (2001, 11) mukaan asioiden merkityksellistämistä ja kykyä jäsentää ympäröivää maailmaa. Vastaavasti Bardyn (2007, 21) mukaan ihminen työstää havaintojaan ja kokemuksiaan erilaisin taiteen keinoin, jolloin taide nähdään tapoina kuvata ja nimetä maailmaa. […] taiteessa peilataan, tulkitaan ja muutetaan todellisuuksien hahmottamista, kokemisen ja tuntemisen tapoja." (Inkeri & Äijälä 2011, 11). Kimmo Virtanen mainitsi myös, että yleisöllä/yleisössä on aina esityksen alkaessa odotus-tila. Tällä hän viittasi siihen, että ihmiset tulevat aina täynnä jonkinlaisia ennakko-odotuksia ja -käsityksiä. Virtasen mielestä taiteilijoiden tulisi muistaa tämä sekä hyödyntää ja kunnioittaa tätä asiaa. Mainitsit alussa, että […] olisi joku, joka tekee ja joku, joka ottaa vastaan. Voiko niistä jompaa kumpaa poistaa, että esitys pysyisi esityksenä? Voiko esimerkiksi esiintyjä päättää menevänsä johonkin esiintymään ilman katsojia ja onko se silloin esitys? Ei se mun mielest oo sillo enää esitys. [...] periaatteessa on, mut siit tavallaa katoo se merkitys, jos kukaan ei ole sitä kokemassa. Jos esiintyjä esiintyy yksin ilman, että kukaan kuulee, niin silloin se on äskeisten sanojesi mukaan merkityksetön […] Mitä tuohon pitää lisätä, että se olisi esitys? Jotta se mun mielest olis esityksenä merkittävä, ni siinä pitäis olla kokija. […] Voihan se olla sille esittäjälle henkilökohtaisesti merkittävää tehdä sitä mitä se tekee, mut... Ei se mun mielestä sit ole enää esitystä, vaan sellasta itsekseen puuhailua. Mut periaattees, jos ajattelee, että lapset kun ne laittaa pehmoleluja katsojiks, ni... [...] onha se sillä tavalla esitys. Siel on ne nallet kattomas sitä esitystä. Mut sit jos mä vaik rupeisin tanssimaa tossa ulkona ja kukaan ei näkis sitä, siis ohikulkijakin on jo katsoja... No jos mä tekisin sen vaik omas huoneessani, ni sit se ois sellasta itsekseen puuhailua. Kokijan / vastaanottajan merkitys. Itsekseen puuhailussa ei ole mitään vikaa, mutta jos tahtoo jakaa asioita ja ajatuksia nostaakseen tunteita sekä sitä kautta ehkä jopa vaikuttaa maailmaan, lienee hyvä joskus poistua omasta huoneestaan. Leikki ja esitys. Mitä eroa niillä on? Kimmo Virtanen totesi haastattelussamme, että ”Molemmat ovat maailman jäsentämistä [...] ja eroa ei ole”. Onko näin? Eikö eroa tosiaan ole? Lapsi leikkii jäsentääkseen maailmaa. Aikuinen ei enää leiki niin paljon tai ainakaan niin paljon ulospäin näkyvästi, mutta mielikuvituksissamme me leikimme. Leikkiä voi ilman katsojia, mutta jos esiintyäkin voi ilman katsojia, niin onko niillä eroa? Miksi on olemassa kaksi eri sanaa, jos ne tarkoittavat samaa? Sitten vielä sanotaan usein, että teatteri on leikki(ä). Haastateltava koki, että jos jokin asia rajoittuu vain yhden ihmisen pään sisälle, sitä ei voi kutsua esitykseksi, vaan esimerkiksi leikiksi. Hän koki kuitenkin myös, että yksilö voi kokea ja määritellä jonkin vain hänen pään sisällään tapahtuvan tapahtuman esitykseksi. Kuvittelimme tilanteen, että yksi ihminen menee puiston penkille istumaan ja päättää katsoa ohikulkevia ihmisiä esityksenä. Haastateltava koki, että ulkopäin tarkastellen kyseessä olisi ennemminkin leikki. Jos penkillä istuja saisi kaksi kaveria vierelleen istumaan ja he yhdessä päättäisivät kaikki katsoa ohikulkevia ihmisiä esityksenä, niin tämä kokijoiden lisääminen ei muuttaisi tilanteen määrittelyä. Pohdimme, kuinka tästä tilanteesta saisi esityksen kollektiivisenakin kokemuksena eikä vain katsojien pään sisällä. Haastateltava mietti, vaikuttaisiko se, jos puiston penkillä istuvilla olisi videokamera, jolla kuvaisivat ohikulkijoita. ”Kyllä sen esityksen pitää olla jotakin sellasta normaalista käytöksestä poikkeavaa”. Haastateltava jatkoi tätä ajatustaan ideoimalla, että jos voisi tehdä performanssin, jossa hän menee kahvilaan, ostaa kahvin ja juo sen. ”Se voisi jollekulle olla todella viihdyttävää ja joku voisi kokea sen jonakin henkilökohtaisena esityksenä, mutta suurin osa ihmisistä ei varmaa sanois sitä esitykseks”. Hän jatkoi ajatustaan sillä, että jos kahvin juomisen lisäksi vaikka jonglööraisi se tekisi tilanteesta varmaan esityksen. Voisiko tuota kohotettua olemista edustaa jokin muu kuin tuollainen näkyvä toiminta? Haastateltava vastasi, että kyllä. Vaikka äänillä, musiikilla tai jos esim. pukeutuisi selkeästi väkijoukosta erottuviin historiallisiin vaatteisiin. Jos siis teen tietoisen päätöksen pukeutua jotenkin erottuvasti tekee se jo toiminnastani jotain esitykseksi määriteltävää, vaikka en muuten tekisi mitään poikkeavaa. Kun joku pukeutuu mielestäni todella poikkeavasti minulle saattaa tulla olo, että mitäköhän tuo esittää. Olen ajatellut toisten pukeutumisesta, että ”onpa huomionhakuista!” tai ”mitä toi oikee yrittää?”. Kimmo Virtanen puhui haastateltavanamme, että ”kaikki täällä on esitystä, nyt mä esiinnyn, koko ajan me esiinnytään, koska se on tapa selviytyä. Nytkin mä menin tämmösee miettimisasentoon. En tietoisesti, mut tää on opittu tapa, jolla mä tavallaa saan luvan miettiä. Kun mä esitän tällasta, ni saan luvan.” Saada lupa, selvitä, selviytyä. Virtasen ajattelua mukaillen pukeutuminenkin on esiintymistä ja esittämistä – väline selviytyä. Jos mikä tahansa voi olla esitystä, miksi esityksen pitäisi olla normaalista käytöksestä poikkeavaa? Ehkä esityksen on hyvä sisältää jotakin normaalista käytöksestä poikkeavaa kommunikoidakseen yleisölleen ja pysyäkseen jotenkin kiinnostavana, jotta voi herättää ajatuksia ja tunteita. Minä koen, että kun joukko ihmisiä (yleisö) saapuu johonkin tiettyyn paikkaan (esiintymistila) katsomaan, kun toinen joukko ihmisiä (esiintyjät) tekee jotain, niin sekin on jo normaalista käytöksestä poikkeava toiminto. Haastateltava myös pohti, että jos julkisilla paikoilla esiintyy yksinään (esimerkiksi kahvilassa rokokoo-asuun pukeutuneena), niin sen sijaan, että ihmiset katsoisivat tapahtumaa esityksenä, he saattaisivat vain määritellä esiintyvän yksilön hulluksi. Siinä lienee taas yksi perustelu sille, miksi esitysten tulisi sisältää jotain tunnistettavaa ja jotain, josta katsoja voi ns. saada kiinni. Hulluiksi määritellään kokemukseni mukaan ne, jotka toimivat sopimattomasti. Ne, joiden toiminta poikkeaa liikaa normeistamme – joita ei ymmärretä. Uskon, että ihmisen aivotoiminnassa voi olla jotain niin vinksallaan, että hulluus voi olla ihan perusteltukin leima yksilön otsassa. Mutta mielestäni hulluksi määritteleminen on usein myös brutaalia vallan käyttöä: ”En ymmärrä sinua, puhut outoja, olet hullu”. Jos Kävelykadulla olisi rajattu alue joillain tötteröillä, 5 kertaa 5 metrinen alue, ja sen sisällä olisi ihmisiä tekemässä tavallisia asioita ihan tavallisissa vaatteissa… Tekisikö se alueen rajaus siitä sinulle esityksen […] jos kaikki sen alueen sisällä olisi ihan tavallista? Kyl se varmaa herättäis jotenki huomiota, mut toisaalta miettisin varmaa myös... Jos siel ois ihmisii, jotka vaa juttelee keskenää, ni varmaa ensimmäine ajatus olis, minkä takia noi tötsät on tossa. Että onks toho tulos jotaki...? Todennäköisesti kävelisin vaan ohi... […] Varmaa vähä eri asia sit, miten se on rajattu... jos siin ois vaik jotku nauhat, tai vaik maaarinteipillä rajattu... Arjesta poikkeavuus voi siis ilmeisesti haastateltavankin mielestä olla jo tuo alueen rajaaminen. Tilan haltuun ottaminen julkisella paikalla on melko arjesta poikkeavaa, koska julkinen tila on lähtökohtaisesti vapaa. Jos joku ottaa vallan rajata sieltä itselleen alue, merkata ja viestittää muille, että tämä alue on nyt jotakin varten, niin onhan se jo teko itsessään. Tällöin sen sisällä tapahtuva esitys voi olla ns. tavallista ja silti se nähdään esityksenä. Haastateltava pohti, että yleisön edustajan tai jonkun random-tyypin (joku muu kuin esityksessä esiintyvä esiintyjä) esitykseen mukaan meno voisi olla todella hauskaa ainakin "korkealentoisessa tarkkaan hiotussa balettitaiteessa" tai vaikka "yhden naisen traagisessa monologissa". Hän koki, että jos kyseessä olisi farssi, ei se ehkä enää toimisi samoin. Voima ja vastavoima. Vastapaino. Voisiko sanoa, että jos esitykseen heitetään mukaan kesken kaiken jotain sellaista, joka jotenkin sotii esityksen tyylilajia ja esittämistapaa vastaan, niin tällainen maustaminen voisi jopa antaa esitykselle jotain lisäarvoa ainakin viihteellisesti? Esiintyjien haastaminen kuulostaa kivalta, mutta jotkut esitykset varmasti kärsisivät siitä, että sinne tulisi yllätyksiä esityksen ulkopuolelta, koska rytmi ja tunnelma saattaisivat mennä uusiksi. Voisikin tehdä esitysen, joka ei olisi niin riippuvainen omasta totutusta rytmistään. Mitä eroa näet esiintymisen ja näyttelemisen välillä? Näytteleminen on aika tiedostavaa hommaa, että missä sä oot, kuka sä oot, mitä sä teet. […] on iha kiva, jos tietää missä on […] Esiintyjä voi olla vaan siinä lavalla eikä tarvi tehdä mitää... Tai onkseki sit näyttelemistä... Ei se oo. |
|
Ohjaaja Johanna Freundlichia haastatellessamme piirsin oheisen kuvan/kaavion rock-muusikon ja näyttelijän esiintymisten suunnista. Tämä ”Näytteleminen on aika tiedostavaa hommaa” liittyy
vahvasti siihen. Freundlichin haastattelun innoittamana koin, että
siinä missä rock-muusikko esiintyy melko suoraan yleisölle, niin
näyttelijä näyttelee myös ympärillään (takanaan ja yläpuolellaankin!)
olevaa maailmaa. Anni Pellikka kirjoitti opinnäytetyössään: "Näyttelijän tulee […] aina olla kuin yhden askeleen edellä katsojaa […] kuljettaa elämystä eteenpäin." (Pellikka
2012, 19). Koen, että näyttelijä näyttelee tavallaan joka suuntaan.
Yleisöstä pois päin oleviin suuntiin näytteleminen peilaantuu yleisöön.
Onko juontaja esiintyjä vai näyttelijä? Mun mielestä esiintyjä. Vaik näyttelijätki tekee paljo itsensä kautta, se ei oo iha samanlaista... Ehkä siinäki (juontajana) pitää vähä joskus näytellä, jos on vaik paska päivä, ni pitää tavallaa esittää piirteitä tai vastaavaa... mut ei se oo näyttelemistä. Mitä muusikko tekee; esittää, esiintyy, näyttelee? Mä näen, että kaikki tällane oikeesti esityksessä esittäminen on esittämistä. Näytteleminen […] tarkoittaa teatteria ja elokuvaa. Se on tän draaman juttu. Kaikki esittää: esiintyjät. Näyttelijät näyttelee. Mut kaikki on esittämistä. Mut muut esiintyjät, ne esittää. Kun muusikko tulee soittimensa kaa lavalle ja esittää omia biisejä, jotka on niille henkilökohtaisesti tärkeitä, tai vaik ne ois covereitaki, jotka on niille henkilökohtaisesti tärkeitä... Ni ei ne siinä näyttele, vaan kyl ne tulkitsee niitä biisejä omina itseinään – mikä on mulle sit enemmä esittämistä. Mä näkisin, että tanssitaiteilijat näyttelee enemmä, koska niillä on myös erilaisia rooleja. Koen, että keho on tässä keskiössä. Muusikko tulee lavalle soittimensa kanssa ja se soitin ja musiikki ovat se juttu. Kun taas näyttelijä ja tanssija, vaikka käyttäisivätkin puhetta, rooliasuja jne., puhuvat ennen kaikkea kehollaan, vaikka soittaminenkin on usein erittäin kehollista tekemistä. Keho on henkilökohtaisempi kuin soitin – jopa henkilökohtaisempi kuin (laulu)ääni. Väitän, että ihmiset hyväksyvät helpommin oman äänensä kuin kehonsa. Keho on meidän syvin ja ehkä valehtelemattomin osamme. Muusikko voi olla soittimensa takana turvassa. Ovatko näyttelijä tai tanssija siis haavoittuvampia heittäen itsensä jotenkin kokonaisvaltaisemmin likoon kuin muusikko? Ei suoranaisesti. Näyttelijä ja tanssija voivat olla piilossa roolin sekä vaikeammin tulkittavan ja ymmärrettävän tekemisen tavan takana. Musiikki on myös tarkempaa. Yksikin puolen sentin virhelyönti pianoa soittaessa tai väärästä nuotista laulaminen kuuluu heti. Niistä herää nopeasti kuulijassa olo, että nyt meni väärin. Näyttelijän ja tanssijan esiintymisestä taas on vaikeampi sanoa, milloin se menee pieleen. Kyllähän sen voi aistia, jos näyttelijät näyttelevät epätarkasti, mutta kyse on kuitenkin tulkinnasta. Vaikka näyttelijäntyö voi olla todella tarkkaan laskelmoitua suorittamista, joka vain näyttää ulospäin aidoilta tunteiden kokemiselta jne., niin kyllä minä koen musiikin matemaattisuuden vielä astetta tarkemmaksi ja näin myös brutaalimmaksi esittäjäänsä kohtaan. Pieleen meneminenhän ei ole vain huono juttu, mutta jos esiintyjä tahtoo kertoa koskettavan tarinan, mutta rytmi, äänenpainot, intensiteetti ja kaikki tekninen osaaminen vain menevät päin mäntyä, tavoite jää todennäköisesti saavuttamatta. Koetko, että muusikko on enemmän omana itsenään eikä omaa niinkään semmoisia itestään ulkoisia rooleja? Joo, ja niil voi olla, tai mistä mä tiiän... Mut että vois olla, että niillä on sit, että lavapersoona on vähä erilaine... Onko lavapersoonan ottaminen esittämistä vai näyttelemistä? Mun mielestä esittämistä. Mä en usko, että muusikot, tai mistä mä taas tiedän... Muusikot […] ehkä haluaa antaa itsestään jonkinlaisen vaikutelman, mutta ne ei samalla tavalla tietoisesti mene rooliin... Se on kuitenki se musiikki se pääjuttu. Jos musiikki on muusikolle pääjuttu, niin mikä on näyttelijän pääjuttu? Riippuu, mitä on tekemässä, mut pääjuttu on tuottaa katsojalle kokemus, jonka suuri osa työryhmästä tietää, että mikä sen tarkotus on... Ja vaik se ei oiskaa mikää sellane selkee roolihahmo... vaik se (näyttelijä) olis tavallaa itsenään, ni... Niinku Raksussa (Rakasta mua, Järvenpään teatterin off-tuotanto, 2013, ohj. Minna Lund) meillä ei ollu sillä lailla rooleja... oltiin hyvin pitkälti itsenämme. Meidän tarkoitus oli olla lavalla omana itsenämme, me ei tulkittu musiikkia tai mitää muutakaa, vaan me yritetää jotenki tulkita tunteita tai jotai muuta vastaavaa. Että koko ryhmä on tietoinen siitä, mikä sen yhden henkilön päämäärä on. Ehkä syynä liiallisen tulkinnan välttämiselle on se, että "Sisältö muotoutuu joksikin, ei niin, että se valetaan muottiin. Muotoa voidaan arvailla, mutta sisältö määrittyy lopulta omaksi muodokseen. Sisällölle voi ehdottaa muotoja ja sisältöä voi kokeilla asetella erilaisiin muotoihin." (Kanervaniemi 2013, 44). Koen tärkeäksi, että on tietoinen siitä mitä tekee ja on produktion puolella. Mielenkiintoinen ajatus silti tämä, jonka Louna-Tuuli Luukka kirjoitti Esitys -lehteen: ”Ei taiteilijan tarvitse edustaa tutkimaansa kohdettaa millään tavoin, pikemminkin on suotavaa, että asetelma olisi päinvastoin.” (Luukka, Esitys 3/2013). Luukka pohti näin esitysten Punk (Panu Varstala) sekä Varokaa, punk tulee! (Mysteeriteatteri) pohjalta. Tämän haastattelun pohjalta lähtisin tekemään tutkivia esityksiä, katuteatteria ja perfromansseja ihmisten keskuuteen kahviloihin, kauppakeskuksiin jne.. Eläisin viikon tai kuukauden rokokoo-asussa tai Spider-Man -puvussa tutkiakseni ihmisten käsityksiä esityksistä, esityksellisyydestä ja esiintyjyydestä. Tutkisin myös käsitettä omana itsenään oleminen. Tutkisin mitä se minulle ja muille tarkoittaa? Haastaisin itseni ja muut kyseenalaistamaan koko käsitteen tai ainakin sen, kuinka sitä käytetään. Tutkisin myös muusikon ja näyttelijän esiintymislaatujen eroja ja yhteneväisyyksiä. Tutkisin, miten piiloutua muusikkona instrumentin taakse. Voiko niin tehdä ja mitä se minussa ja yleisössä herättää? Näyttelijänä taas kokeilisin roolin taakse piiloutumista. |
Rock-muusikko (R) esiintyy suoraan itsestään yleisölle musiikkinsa kanssa.
Näyttelijäkin (N) esiintyy suoraan yleisölle, mutta näyttelee myös ympäröivän / tarinan sisältämän maailman, ts. luo illuusion. |