HAASTATTELU 3
|
"Teatteri kiinnostaa, esiintyminen ei."
|
Määritä esitys yhdellä lauseella.
Jos sitä ajattelee sanana, niin se voi olla draamapuolen esitys tai näytelmä, jossa näytellään tai sitten joku sellainen esitys, jossa on kyse faktatiedon jakamisesta niin kuin luento ja sen sellaiset. Koen, että jos vertaa monologi(näytelmä)esitystä ja luentoa, ero voi olla hiuksenhieno. Luennoitsija voi puhua todella eläväisesti ja näytellä tilanteita. Luentotilaisuuteenkin voi sisältyä selkeä alku, keskikohta ja loppu jännitteineen ja vaihtuvine rytmeineen. Luentokin voi pitää otteessaan sekä herättää ajatuksia ja tunteita – eikä vain olla hetki, jonka aikana oma tietomäärä jostain asiasta kasvaa. Samat asiat pätevät kokemukseni mukaan teatterissa esitettävässä monologissakin. Niissä voi siis olla paljon samaa. Selkeimpänä erona näen kaksi asiaa:
Luentoperformanssit ovatkin sitten mielenkiintoinen luennon ja esitystaiteen yhdistelmä. Mitä kaikkea näytelmäesitykseen sisältyy? Siihen tilaisuuteen, tilanteeseen – mistä se koostuu, että se on esitys? Siinä on varmaa näyttelijät, katsojat, käsikirjoitus, lavastukset, puvustukset... Tarina. Teatteri on tarinankerrontaa. Tämä tulisi pitää itsekin useammin mielessä, ettei vain paasaa ajatuksiaan, vaan käyttää tarinaa peilipintana, siltana ja kätilönä. Peilipinta = tarinan kautta voi peilata ajatuksia ja maailmaa. Silta = tarinaa pitkin / tarinan avulla voi kulkea turvallisesti pisteestä a pisteeseen b. Kätilö = tarina voi toimia apukäsinä jonkun asian käsittelyyn saattamiseksi. Onko siellä jotain mitä voisi poistaa, että se pysyisi vielä esityksenä? Ei varmaa näistä mainituista ainakaa. Onko lavastuksella ja puvustuksella kuinka suuri merkitys? Riippuu varmaan ihan esityksen laadusta, että tarvitaanko siihen lavastusta ja puvustusta. Tarkoitatko laadulla, että... ...että millainen. Oletko kokenut joskus tosi vahvasti esityksellisiksi semmoisiakin esityksiä ja näytelmiä, joissa ei välttämättä ole niin vahva puvustus tai lavastus tai näyttelijät ovat olleet jotenkin neutraaleissa, kokomustissa vaatteissa tai omissa vaatteissa tai että lavastuksena ei ole mitään erityistä? No onhan niitäkin. Vaik se Finlandia-impro mikä Helsingis oli, ni iha normaalistihan ne siellä oli. [...] toisaalta on ollu jotai improjuttuja, joissa tyypit esittää jotain ihan vaan päästään. […] ei käsikirjoitusta. Ihmisten arkeen vietävä esitystaide – esim. flashmobit tai näkymätön teatteri. Missä on teatterin ja esityksellisiä piirteitä omaavan kansalaisaktivismin (tästä lähin EPOK) ero? Molemmat pyrkivät saamaan jotain aikaan, molemmat kertovat jotain, molemmat väittävät tai tulevat väittäneeksi jotain. Ehkä EPOK pyrkii suoremmin välittämään jotain asennetta, näkökulmaa tai mielipidettä ja saamaan vastaanottajat puolelleen, kun taas esitys pyrkii epäsuorempaan välittämiseen, eli mahdollistamaan jonkin asenteen, näkökulman tai mielipiteen esiin tuloon. Teatteri-ilmaisun ohjaaja -opiskelija Minna Lundia lainaten EPOK (ja ylipäänsä kansalaisaktivismi) sanoo: ”Ajatelkaa kuin me”, kun taas ”teatteri pyrkii vain herättämään reaktioita.” Pilvi Porkola on kirjoittanut, että: ”Aktivismi on sitoutumista määrättyyn asiaan, kun taas taide perustuu vapauteen tehdä ja ajatella.” ja jatkoi Eva Neklayevan ajatuksiin nojaten: ”siinä missä taide mahdollistaa maailman näkemisen monimutkaisuuden, aktivistilta odotetaan mustavalkoista ajattelua.” (Esitys 3/2013, 3). Mainitsit, että ”improvisoivat omina itseinään”. Mistä sinulle tulee olo, että he olivat omina itseinään? Mistä sen tietää? Voi olla, että näytteleekin. Tuli mieleen sellane, että oli kaks jotain improteatterin tyyppiä puhumassa ja ensin ne oli siellä tuttavallisesti jutteli ja puhu kaikesta ja sit alottivat sen improomisen... oli jotenki jo tuttavallinen niitten kanssa, olivat omat itsensä siinä, mutta totta kai varmaa improtessaki voi jotai roolia vetää. Fiilis siitä, että nuo eivät näyttele, tai ainakaan kauhean vahvasti, jotain roolia, niin se liittyi siihen tuttavallisuuteen... näyttelemisen taso oli jotenkin sellasta arkistako...? Niin kai. Ajatus siitä, että omana itsenään oleminen mahdollistuu tuttavallisuuden kautta, tukee aikaisemman haastattelun pohdintaani siitä, että kun esiintyjä ei keskitä huomiotaan liikaa itseensä, niin hän on helpommin auki ja näin ollen vastaanottajalle tulee helpommin olo, että esiintyjä on omana itsenään. Pohdimme haastateltavan kanssa luennoitsijan ja näyttelijän eroa. Haastateltava sanoi, että luennoitsijallakin voi olla ”joku rooli, mitä vetää”, mutta tämä todennäköisesti kertoo vain asiat, joita on paperille kirjoittanut. Haastateltava myös mainitsi, että ”luennoitsija on todennäköisemmin helpommin keskeytettävissä”. Siinä missä luennolla saadaan kysellä kesken luennon, niin teatteriesityksessä kesken esityksen harvemmin yleisö kommentoi. Tämä on toki kulttuurisidonnaista sekä yleisön kanssa esitystä ennen tai sen aikana sovituista säännöistä kiinni, kuin myös esityksen luonteesta ja tyylilajista. Itseäni kiinnostaisi kokeilla esitysformaattia, jossa lainaisin Erwin Piscatoren (1893-1966) ajatusta, josta toimittaja Janne Junttila (s. 1978) kirjoittaa kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto (Like, 2012, 56) näin: "Piscator […] ajattelee, että näyttelijän ei tule ainoastaan ottaa yleisöä huomioon vaan tehdä tästä oma luotettunsa – kun taas Stanislavskin metodi on tapa astua roolihenkilön sisään ja unohtaa yleisö. Piscator ajattelee, että ideaali teatteri olisi sellainen, jossa katsojalla olisi pieni kirjoituspöytä ja lupa keskeyttää esitys: pyytää näyttelijää toistamaan jokin sanottu, tai halutessaan vaikka kysyä jonkin lauseen merkitystä."
Jos kuvitellaan tilanne, että näyttelijä tulee pitämään luentoa ja vetää sitä kuin luentoa, mut ta se olisikin esitys ilman että kuulijat tietää sitä... Voisiko siinä huomata jotain eroa?
Jos vaan luennoi luennoimalla, ni en tiedä. Ehkä ei. Mut sit, jos se vetää jotai roolia överisti, ni sit ehkä huomais. Voiko katsoa jotain esityksenä ilman, että se on jotenkin yhteisesti päätetty tai että se on jotenkin virallisesti määritelty esitykseksi? Emmä tiiä. En osaa kuvitella sellasta tilannetta. Mitä jos sitä vain päättäisi alkaa katsoa kaikkea esityksenä. Emmä tiiä. Voisiko esiintyä jotenkin vahingossa? Voi kai sitä vahingossaki esiintyä. Välilhä sitä kuulee, että jotku on sillee, että "taisin vetää jotai roolia siinä tilanteessa" ja näin. […] jos menee johonki työhaastatteluun tai jos menee ylipäätää töihin. Sitte huomaa tai tietää kotona, etten ollu oikee oma itteni töissä. […] en ehkä luokittelis sitä enää esitykseks. Se on vaa esittämistä. Mitä eroa on esittämisellä ja esiintymisellä? Onko sillä jotain eroa, jos esitän koiraa tai jos esiinnyn koirana? Jos tulee olo, ettei ole omana itsenään, niin mitä se käytännössä tarkoittaa? Että vetää jotai roolia [...] että jos käyttäytyis luonnollisemmin, ni oisin tehny jotain eri tavalla tai jotain tämmöstä. Eli jos työhaastattelussa kokee olleensa jotenkin ei oma itsensä, niin on ollut jotenki luonnottomastiko? Niin että on yhtä hymyä jne. jne.. ja töissäkin, varsinki jos o jossai asiakaspalvelussa. Eli koetko sen jotenkin luonnottomaksi olotilaksi, että olisi yhtä hymyä koko ajan? Ainaki itselleni. Luonnollinen-luonnoton -vastakkainasettelu. Minä voin vaikuttaa jollekin todella luonnottomalta jo siksi, että olemukseni edustaa toiselle jotain vierasta. Toisaalta voin vaikuttaa täysin luonnolliselta, vaikka käyttäytyisin jotenkin itselleni epätyypillisesti. Näyttelijänä tulee tehtyä enemmän tai vähemmän jotain itselle epätyypillistä näytellessään jotain roolihahmoa. Silti katsoja saattaa kokea näyttelijän todella luonnolliseksi. Minä teen teon, se vaikuttaa vastaanottajaan jotenkin – hän tulkitsee sen omalla tavallaan. Ehkä myös tämän vuoksi teatterissa on hyvä pyrkiä pitämään tunnistettavuus läsnä, jotta vastaanottaja kokisi näyttelijän luonnolliseksi. Miksi näyttelijän tulisi olla katsojan mielestä luonnollinen? Minun kokemukseni mukaan siksi, että jos katsoja kokee näyttelijän luonnottomaksi, hän ei usko näyttelijää eikä näin ollen kykene ottamaan vastaan. Se taas edustaa ainakin minulle painajaista: Yleisö, joka ei ota mitään vastaan. Kun taas parhaimmillaan "taide kykenee liikuttamaan aisteja, tunteita ja mieltä tavoin, joita on muilla keinoin vaikea tavoittaa (Marjatta Bardy, 2007, 21). Lisäksi taide ja kulttuuri […] auttavat jäsentämään ja ottamaan haltuun arkea (Liikanen 2003, 151-152)." [Inkeri & Äijälä, 2011, 11]. Päästään siihen, että mikä on hyvä esitys ja se riippuu ihan katsojasta ja miten se pääsee sisään... että miten kokee ne asiat... samaistuu tai ei samaistu. Totta kai esityksestä jää mieleen sellaset hetket, jotka nostaa tunteita suuntaan tai toiseen. Tunteiden herättäminen samaistumisen mahdollistamisen kautta. Jos jakaminen on sitä, että antaa toiselle jotain, joka saa siitä jotain ja antaja puolestaan saa jotain antamisen riemusta, niin samaistuminen ja jonkinasteinen luonnollisuuden fiilis lienevät tärkeitä. Mieleen jääminen lienee myös asia, mitä jokainen esiintyjä enemmän tai vähemmän tavoittelee – "kuulee ja pyrkii toistamaan mielestään olennaisen. Että havainnoi ja nostaa esiin sen, mikä on mielestään tärkeää. […] ei väitä, vaan palauttaa ja ehdottaa. […] mitä minä näin ja mitä kuulin […] maailman kertovan." (Kanervaniemi, 2013, 13) Onko tuo tunteiden ja ajatusten nostaminen juttu, mihin esitysten tulisi pyrkiä? Mikä jottei. Jos mietit juontajan esiintymistä, niin mikä siitä tekee esiintymistä? Se juontaa ja toiset kuuntelee. Kertaapa vielä tämänhetkiset fiilikset siitä, mikä on esitys...? Varmaan kaikessa pienuudessaan siitä, että joku esittää ja joku toinen on katsomossa. Voiko jomman kumman poistaa? Emmä tiiä. [...] ei kai. Tämän haastattelun pohjalta lähtisin tekemään esitystä, joka käsittelisi jotenkin luonnollisuuden ja luonnottomuuden käsitteitä ja niiden välistä rajapintaa. Lähtisin tekemään esitystä, joka lempeästi haastaisi katsojia rikkomalla jotain normia, mutta kuitenkin kunnioituksella, ettei se tee katsomiskokemuksesta epämiellyttävää. Esitys olisi leikkisä. |
|