HAASTATTELU 2
|
"Aktiivinen teatterissa kävijä. Laulan ammattimaisesti vanhaan musiikkiin keskittyneessä lauluyhtyeessä."
|
Määritä esitys yhdellä lauseella.
Joku tai jotkut on jollain tapaa valmistelleet jotakin, jota sitten muille tai muulle ihmiselle esittävät ja se jollain tapaa valmistautuminen voi olla ihan vain sen tilan ja paikan ja ajan luomistakin, että sen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa sen sisällön yksityiskohtaista luomista etukäteen – piste. Jollain tapaa valmisteltu. Valmistelu ja valmistautuminen. Mitä ne ovat? Riittääkö sekunti valmistautumiseen ja valmisteluun? Onko pelkkä päätös esiintyä tarpeeksi? Jos kävelen kadulla ja ajattelen ruokaostoksiani, ja sitten päätänkin alkaa esiintyä, niin sisältyykö siihen valmistautuminen? Onko valmistautuminen tätä:
Entä jos päättääkin vasta jälkikäteen? Voinko olla kaupassa, tehdä ostokseni, lähteä kotiin ja sitten kotona päättää, että se mitä tein oli esitys? Mikä siitä tekisi tällöin esityksen? Olisiko siinä jotain esityksellistä? Mitä on esityksellisyys? Koen voivani pääni sisällä kutsua mitä tahansa esitykseksi ja määrittää minkä tahansa esitykseksi (vaikka sitten kauppareissuni ja vieläpä jälkikäteen!). Mutta jos pyritään kohti kollektiivista kokemusta, niin mitä pitää tapahtua, että kauppareissustani tulisi esitys muillekin? Mitä esitys tarvitsee ollakseen kollektiivinen kokemus – edes kahden ihmisen välinen? ”Tilan ja paikan ja ajan luominen”. Eli sen sijaan, että päättää mitä sanoo ja tekee, niin päättääkin vain tilan, paikan ja ajan. Tilan, paikan ja ajan luomis -ajatuksen voisi käsittää myös menemisenä johonkin orientoiden itsensä tilaan, paikkaan ja aikaan. Minusta esitykseen kuuluu, että siin on yleisö. Se on mikä eroo vaik jostain, että jammaillaan kaikki yhdessä tai improvisoidaan kaikki yhdessä. Jos näyttelijä on lavalla, niin [...] mitä siihen näyttelijän esiintymistapaan kuuluu? Miten hän on suhteessa yleisöön, minkälaista se on? Emmä tiiä onks siin mitään muuta ku, että [...] siinä on roolit, että toinen on yleisö ja toinen on näyttelijä, koska voihan se näyttelijän rooli olla sellane, että ”Hei mä oon Anna Karppi ja mä oon näyttelijä tässä teatterissa ja mä tänää tuun kertomaa tällasta...” Että voihan se olla siinä ikään ku oikeesti tai muka omana itsenäänkin, että ei sillä välttämättä tarvi olla joku ihan muu rooli. Mutta, että […] on jotenkin annettu, että toi on näyttelijä ja tää on yleisön jäsen. Haastateltavan mainitsema ”toinen on yleisö ja toinen on näyttelijä” -ajatus kuulostaa houkuttelevalta – on tekijä ja vastaanottaja. "Esitys on subjektiivinen tapahtuma. [...] maailma on ja vastaanottava yksilö tekee valinnan, järjestää haluamallaan tavalla ja mahdollisesti tekee siitä yksilöllisen tulosteen/yhteenvedon tai tulkinnan." (Kanervaniemi 2013, 5). Joku antaa ja joku saa. Esiintyjä antaa, katsoja saa. Mutta antaminen ja jakaminen ovat usein myös niin antoisia kokemuksia, että antaja tulee myös saaneeksi jotain annettuaan jotain. Ja koska antaja tarvitsee jonkun, jolle antaa, niin tällöin saaja tulee pelkällä vastaanottamisellaan antaneeksi antajalle. Antaja antaa saajalle ja saa saajalle antamalla. Saaja saa antajalta ja antaa antajalle saamalla. "Aktio ja re-aktio. Toiminto ja takaisin toiminto. Takaisin toiminto määrittää toimintoa." (Kanervaniemi 2013, 38). ”Oikeesti tai muka omana itsenään, ei välttämättä tarvi olla joku ihan muu rooli”. Mikä on oikeesti omana itsenään esiintymisen ja muka omana itsenään esiintymisen ero? Koen, että oikeesti omana itsenään esiintyessään keskittyy enemmän itse esiintymiseen ja esitykseen kuin itseensä, jolloin tulee oltua enemmän auki muulle maailmalle ja näin vaikuttaa olevan oikeesti oma itsensä. Koen, että muka omana itsenään esiintyessään puolestaan huomio kääntyy niin paljon oman itsen sisään, ettei ole enää kovin auki muuta maailmaa kohti. Tällöin toisten on haastavampi saada ns. kiinni siitä, mikä tuo esiintyjä oikein on miehiään. Muka omana itsenäänkin esiintyessä on siis oma itsensä, mutta muut eivät vain saa siitä silloin kiinni. En usko, että ihminen voi olla muuta kuin oma itsensä, mutta toisaalta en tiedä kykeneekö kukaan meistä olemaan koskaan täysin oma itsensä. Haastattelemaamme Kimmo Virtasta lainaten: "koko ajan sielu revittynä auki, että ois kaikki pimeydet siinä, että mitä mä todella koen ja mitä mä tunnen nyt". Tuohon ajatukseen nojaten täysin omana itsenään oleminen ei edes kuulosta kovin houkuttelevalta. Ihminen voi hetkellisesti kokea olevansa jotain muuta kuin oma itsensä tehdessään jotain itselleen uutta/tuntematonta/vierasta/epätavallista. Mutta silti minä olen aina minä. Roolit ja käyttäytymismallit ovat oma lukunsa. Eli siis se, että otamme erilaisissa tilanteissa eri ihmisten kanssa tietoisesti ja tiedostamattakin erilaisia rooleja, käyttäydymme eri tavoin. Oikeesti omana itsenään ja muka omana itsenään -käsitteiden sijaan käyttäisin mieluummin jaottelua esiintyä esitystä esiin tuoden ja esiintyä itseään esiin tuoden. Mitä jos esitys kertoo sinusta itsestäsi? Koen, että itse on alisteinen esitykselle. Jos tekee esityksen omasta itsestään, niin uskon, että esitys nousee itsen päälle. Eli riittää, että se (esitys)tilanne on jotenkin järjestetty (jotta se on esitys)...? Joo. Voihan se toki olla tosi eri tyyppinen. Voihan se olla vaik katuteatteria, jotai missä sä vaa satut kulkemaan ohi ja huomaat, et tos on menos nyt joku juttu, ja rupeet seuraamaan sitä. […] siin ikään ku sääntö on, että sä et ite mee vieree ja rupee näyttelee jotai omaa. Tai sama vaik jossai teatterissa, että ainakaa yleensä ei oo sillee, että kuka tahansa yleisöstä voi mennä mukaa. Vaik onha sitä kaikenlaisii osallistumisjuttuja. Mut siin on jonkinlainen vastaanottajan rooli kuitenki sillä yleisöllä enemmä ku sillä näyttelijällä. Eli esitys voi olla jo käynnissä ennen kuin katsoja sen näkee? Katusoittaja soittaa kadulla jo ennen kuin minä kävelen siitä ohi kuunnellen ja katsoen. Mutta esiintyykö katusoittaja kadulla, jos on yksin? Jos esitys on esitys vasta, kun sillä on vastaanottaja, niin voiko sanoa, että esitys alkaa ennen kuin yleisö on päästetty sisään? Tai voiko sanoa, että katuteatteriesitys on alkanut, vaikka katsojia ei vielä ole? Muuttuuko esityksellinen toiminta esitykseksi vasta, kun sillä on vastaanottaja. Ehkä, jos esiinnyn jossain yksin ilman katsojia, se ei ole vielä esitys, mutta esiintymistä. Ja kun paikalle saapuu joku ottamaan sen vastaan, se muuttuu esitykseksi. Säännöt. Minulla on usein sellainen olo, että kulttuuriamme hallitsee erittäin vahvasti ajatusmalli, jossa teatteriesitykset mielletään tilanteiksi, joissa yleisö istuu katsomossa ja esiintyjät esiintyvät näyttämöllä. Ja että katsomo on yhtä kuin penkkejä ja näyttämö on jotenkin rajattu, kohotettu, korostettu, valaistu, lavastettu tms.. Istuminen varmaan usein on hyvä juttu. Itse ainakin murehdin vähemmän ”miltä näytän” -ajatuksia, kun istun. Se luo mukavuutta ja turvaa, jolloin on varmasti helpompi ottaa esiintyjien esitys vastaan. Eli istuminen usein ehkä palvelee molempia osapuolia. Näyttämön rajaamisen koen myös tärkeäksi siten, että se helpottaa vastaanottajan roolia, kun on selkeästi tiedossa, mihin kaikkialle tulee katsoa. Toki voi olla mielenkiintoista, kun selän takana ja pään yläpuolella tapahtuu jotain. Luohan se melkoista intensiteettiä, jos esitys ei rajoitu vain katsojan silmien eteen. Mutta kyllä minua itseäni ärsyttäisi katsoa esim. elokuvaa, jota pitäisi seurata viidestä televisiosta tai vaikka huoneen jokaiselta neljältä seinältä yhtäaikaa. Rajaaminenkin on todella hyvä asia, mutta sillä lienee hyvä leikitellä silloin tällöin. Myös se, että näyttämö on jotenkin kohotettu, korostettu tai valaistu auttaa vastaanottajaa fokuksen ”oikean” paikan löytämisessä. Lavastus onkin tavallaan näitä kaikkia: rajaamista, kohottamista ja korottamista. Ymmärrän valaisun valon antamisena ja valon antamisen puolestaan jonkin näyttämisenä. Ilman valoa ei voi nähdä. Kun jokin asiaa pääsee valoon, se tulee nähdyksi. Tällä ymmärryksellä lavastus voidaan mieltää myös jonkinlaiseksi valaisuksi. Jonkinlainen eri tavalla toimimisen tarve alkaa kummuta sisältäni puhuttaessa ihmisten käyttäytymissäännöistä. En halua osallistaa katsojia vain osallistamisen vuoksi, mutta pidän kyllä jonkinlaiseen interaktiivisuuteen pyrkivyydestä. En toivo, että kaikki esitykset pyrkisivät tähän. Mutta esimerkiksi haastateltavan mainitsemassa katuteatterissa voisi olla joskus ihan paikallaan katsojan interventio. Toki siinäkin on riskinsä, koska se voi olla esiintyjälle todella ärsyttävää, hämmentävää, rytmin pilaavaa ja fokuksen aivan ”vääriin” paikkoihin vievää, jos joku ohikulkija arvaamatta liittyy esitykseen jotenkin. Ja onhan se haastavaa katsojana ymmärtää ja oivaltaa, mihin esityksiin voisi liittyä ja miten. Tässä tarkoitin esityksiä, joissa ei ole erikseen mainittu, että katsojien osallistuminen miten ja milloin vain on täysin suotavaa ja toivottuakin. Onko sinusta hyvä, että teatteriin mennään vain ottamaan vastaan lähtökohtaisesti? Kun puhuit, ettei sinne lähtökohtaisesti mennä mukaan. Jos yleisö otetaan siihen jotenkin mukaan, ni se vaatii tosi paljon siltä homman strukturoinnilta, että pystytään turvallisesti viemään läpi. Ajattelen, että rankinta katsojalle on se, että jos pelottaa liikaa näyttelijöiden ja sen työryhmän puolesta – että mitä tästä nyt tulee. Että meinaa kuolla myötähäpeään. Pitää olla joku sellane, että katsoja pystyy luottamaan siihe, että tää homma menee jollaki lailla. Ja mitä enemmä siin on sellane, että yleisön osa on niin iso, että täs voi tapahtua mitä vaan – että puolen tunnin päästä tääl voi olla ambulanssi tai että kohta ollaan lavalla kaikki alasti valtavissa orgioissa... [...] kun siihen kuuluu joku tietynlainen suunnitelma johonki kohtaan, vaik se ei oiskaa kaikki käsikirjotettu. Vaik ois isotki pätkät vapaata. Oisko se turvallisuus sit jotenkin? Että katsojan pitää kokea olevansa turvassa. Että ei voi missä tahansa vaiheessa joku näyttelijöistä vaik hyökätä sun kimppuun ja sit sun pitää alkaa improvisoida jotain puolustustaistelua. Tietysti on sellasii, jotka rikkoo. Nythän siel on Oulussa – olikse Oulun musiikkijuhlil? – joku tällane konsertti... Siitä on iha normaaleitaki näytöksii, mut sit siel on yks näytös, jossa yleisönki pitää olla alasti. Et tommoset tietty rikkoo, mut et siinäki siit kerrotaa etukäteen, eikä niin, että tos ois toi narikka, että... Turva. Pitääkö vastaanottajan kokea olevansa turvassa, jotta voi vastaanottaa? Voiko tehdä esityksen, joka jotenkin turvallisesti loisi epäturvalliselta tuntuvan ilmapiirin, mutta kuitenkin antaisi vastaanottajille jotain – että he silti saisivat otettua vastaan, vaikka ilmapiiri ei tuntuisikaan sitä suosivan...? Esityksellä siis on joku, joka tekee ja joku, joka ottaa vastaan. Liittykö siihen muutakin? Olet maininnut, että suunnitelmallisuus ja jollain tavoin valmisteltu sekä katsoja turvassa. Mitä muuta siinä voisi olla? Kyllähän se, et miten yleisö lähtee mukaan, vaikuttaa väistämättä siihen, mitä siinä esityksessä tapahtuu. Ei se oo ihan yks suuntane tv-ohjelma, joka paukuttaa menemää. Siis voi toki tulla sellane olo, että noi o veivannu tätä 13 vuotta ja tos ei oo mitää sellasta mikä tapahtuis nyt, vaan ne o iha autopilotilla. Itselläni ei ole kokemusta tuosta 13 vuotta – tai edes kolme vuotta – jonkun saman show'n viikoittain esittämisestä ja siitä johtaisiko se autopilotilla menemiseen. Olisi mielenkiintoista kuulla vaikka Martti Suosalon tai Mika Nuojuan mietteitä tästä. He ovat vuodesta 2002 esittäneet yli 500 kertaa näytelmää Kiviä taskussa. Ilkka Pernu kirjoitti, että ”Kiviä taskussa pitää käytännössä Studio Pasilaa pystyssä” (Pernu, Image 10/2013). Kaisa Korhonen kirjoitti Ralf Långbackan ajatuksiin viitaten: "Todellisuus on osoittanut suuret talot flopeiksi. Yleisöryntäyksiä tulee harvoin, ja nuo talot ovat nyt kallis rasite." (Korhonen, Meteli 2/2013, 38) TV toimii yksisuuntaisesti vastaanottajasta välittämättä tv-ohjelman paukuttaessa menemään. Mutta kyllähän vastaanottajat vaikuttavat tv-ohjelmiinkin, eivät vain niin välittömästi, vaan palautteen ja katsojalukujen valossa. Ja toisaalta niin teatteria kuin myös tv-ohjelmaa tai elokuvaa tehdessä tekijät miettivät enemmän tai vähemmän ilmaisuaan aina suhteessa yleisöön. Että miten ilmaista jokin asia, jotta yleisö viihtyy/tajuaa/vaikuttuu. Mulle vaikeita on farssit ja murreiloittelut. […] Tietty mä käyn kattomas jossai Järvenpään teatteris ihan mitä vaa niinku kannatuksen vuoksi, mut joku ”Hei, Helsingin Kaupunginteatteris uusi iloinen farssi”, ni mä oon iha aaarghh! Oon menny työkavereiden kanssa joskus katsomaa jotai tollasta. Se oli joku, mis oli näit kaikkii, Martti Suosalo, ja puhu eri murteita ja... Kiviä taskussa! Se oli nii hirveetä paskaa. Hauskuus tuli siitä, että kuka sanoo pieru jollaki murteella. Siin ois pitäny olla tosi kovat pohjat [nautittu alkoholia], että siit ois voinu jollai tavalla iloita. Nyt se oli sillee, että jos nyt toi äijä kompastuu seuraavaks, ni mä en kestä. Ja totta kai se äijä seuraavaks kompastu! Kaikki oli nii arvattavaa. […] yleisöhän nauro siel kyyneleet silmissä. […] hirveen taitaviiha ne oli. Varmasti väänsivät murteitaan hienosti ja kompastelivat upeesti, mut... Se on just sellane, että siin oikee lypsetää yleisöltä niitä nauruja ja yleisö nauraa ja... ja että kato mite tonkin naama väänty... […] Jos ois ollu katsomo täynnä tämmösii niin ku minä, joka ei kertaakaa nauranu, ni varmaa ne ois sen jotenki aistinu ja ehkä yrittäny enemmä tai jotai... Ennalta arvattavuus ja lypsäminen. Huonoja asioita? Itse koen olevani hieman puun ja kuoren välissä. Koen usein suunnatonta riemua esityksistä – tai vaikka videoklipeistä, kuten tämä eläinmaailmasta dubattu pätkä – jotka tuuttaavat asiansa hyvin suoraan ja jopa lypsävät. Mutta kyllä oman oivalluksen kautta syntyvä tajuaminen on myös äärimmäisen palkitsevaa. En tosin koe ehkä janoavani sellaista. Itse koen usein klassikot puuduttaviksi. Ainakin, jos ne ovat tehty jotenkin ns. vanhoillisesti ja perinteisesti. Tulee jotenkin sellainen ähky, eikä oikein meinaa jäädä mitään käteen tai sitten ne on tehty liian varovaisesti sanomatta lopulta oikein mitään. "Teatterimme on tänään lällärimäistä. [...] Myötäjuoksu, epävarmuus ja arkajalkaisuus on miehittänyt koko yhteiskunnan, yhtä lailla meidätkin. Meidät on yhdenmukaistettu ja tainnutettu.” (Korhonen, Meteli 2/2013, 37) Jos laitetaan katsojia vaikka tuohon (kadulle) ja sitten täältä (kadun toiselta puolelta) kävelee ihmisiä ja sitten siinä ei tapahdu mitään kummempaa. Niitä menee siinä, joku saattaa pysähtyä, joku saattaa puhua puhelimessa, joku saattaa kompastua tai mitä tahansa... Voisiko tämä olla esitys? Joo, kyllä. […] Mä en tiedä miten näitä määritellään, mut mul tulee mieleen jonkun sortin performanssi. Että suunnataan vaik katse johonki hemmetin maalin kuivumiseen ja se saa eri merkityksiä. [...] ilman muuta, jos rupee kattoo maailmaa esityksenä... Siis, kun sä katot esitystä, ni sä tavallaa ne puuttuvat palat kelaat omassa mielessä. Että jos tässä nyt ois vaik tällane vanha aviopari ja ne toisillee sit jotai ”nääk, nääk, nääk”, ni sähän sit omassa mielikuvituksessas täydennät, että noi on ollu näin ja näin kauan ja sit on sitä ja tos on tollasta ja tollasta... sillä sun omalla esiymmärryksellä sä laitat sinne asioita. Myös sellasia, jota siin ei näy. Kaikki kattoo kaikkia vähä eri lailla. […] totta kai sit ku sä katot tota, ni sä rupeet pääs sisäl kehittää niit tarinoita ja tilanteita tai rupeet kattoo sitä tilaa, sitä kadunpätkää näyttämönä... Eri merkitysten saamisen mahdollistaminen on minulle yksi teatteritaiteen ja esitystaiteen hienoimmista ja vaikutusvaltaisimmista ominaisuuksista. Eli se, kun esityksillä mahdollistetaan se, että ihmiset katsovat maailmaa monivärisenä eikä vain mustavalkoisena. Tilan jättäminen vastaanottajan omalle ajattelulle on myös minulle merkittävä asia. Toivon, että esitykset mahdollistavat asioita. Tähän liittyy vahvasti tuo esiymmärrys. Kaikilla meistä on esiymmärrystä vaikka mistä ja sille tulisi antaa tilaa. Taiteentekijät usein haluavat muuttaa maailmaa tai ainakin mahdollistaa muutosta. Uskon, että maailma muuttuu teoilla eikä pelkillä sanoilla. Jotta voidaan tehdä tekoja, tulee ensin ymmärtää asioita. Ja jotta voidaan ymmärtää täytyy omaa esiymmärrystä saada laittaa likoon. Ikään kuin testaamalla omaa esiymmärrystä voi ymmärtää, sitten luoda käsityksiä, sanottaa niitä ja lopulta ryhtyä tekoihin. Ja toisaalta joskus on hyvä, kun ei ehdi analysoida ja järkeistää liikaa! Helena Inkeri ja Päivi Äijälä pohtivat opinnäytetyössään dialogia: "Filosofian tohtori David Bohm […] kirjoittaa, että dialogi tarkoitti alun perin 'merkitysten vapaata virtaa ihmisten välillä'. (Bohm 1996, 6.) Helena Aarnio (1999, 40) määrittää dialogin seuraavasti: 'Dialogi on jatkuvaa ja kehittyvää kommunikaatiota, jonka tavoitteena on parempi ymmärrys maailmasta, itsestämme ja toinen toisistamme.' Kaarina Mönkkönen (2007, 25, 194) […] korostaa kykyä olla avoimena erilaisille näkökulmille, laajemmin tarkasteltuna uudelle ja tuntemattomalle." [Inkeri & Äijälä, 2011, 15-16] Haastateltava kertoi katselleensa tv:ta joskus siten, että kanava näkyi negatiivina. Hän ei tajunnut, että tämä johtui siitä, että kyseessä oli maksukanava, vaan katsoi elokuvaa ajatuksella ”onpa jännä, tosi mielenkiintoista”. Hänen oma mielensä loi syyt ja perustelut asioille, vaikka ohjelma näkyi ns. väärin. Haastateltava kertoi myös lukeneensa joskus ruotsalaisen kirjailijan kirjan suomeksi. Kirjan päähenkilön nimi oli sellainen, että kyseessä olisi voinut olla niin poika kuin tyttökin. Haastateltava luki koko kirjan läpi pohtien, onko tämä tyttö vai poika – ”alkuperäiskielellähän siin ois jo heti tokas lausees tullu han tai hon esille”. Haastattelu tehtiin neulekahvila Lentävässä Lapasessa, Järvenpäässä. Haastateltava pohti miten me katsoisimme vieressämme olevaa pöytää, jos se olisi Kiasmassa. Hän jatkoi: ”esitys ei välttämättä vaadi, että esiintyjät valmistaa sen”. Ajattelen, että suunnittelu ja valmistautuminen ovat useimmille esityksille hyvästä. Mutta valmistautuminen voi myös olla vain päätös, että ”nyt esiinnytään”, tai että ”nyt katsotaan tuota esityksenä”. Esiintyjien itse ei tarvitse näin ollen olla edes tietoisia siitä, että esiintyvät, tai että heitä katsotaan esityksessä esiintyvinä esiintyjinä. Jos katsoisimme tuota pöytää Kiasmassa, niin katsoisimmeko sitä esityksenä vai taideteoksena? Pitääks esityksessä kuitenki olla [...] Ihmisiä...? Mitä muuta sinne (esitykseen) voisi liittyä kuin tekijät ja vastaanottajat? Tossaha ku te keräätte ihmisiä kattomaa [...] esitystä... Jossa sit ne esiintyjät kadulla kävellessään ei edes tiedä olevansa esiintyjiä, ni siinähän te, jotka ootte koonnu ne katsojat sinne, ni te ootte kuitenkin järjestäny sen tilanteen... Joku tällane järjestelyn elementti on mukana. Esitys on järjestetty tilanne? Tukee ainakin käsitystäni siitä, että siihen riittää yksilön pään sisällä tehty päätös ryhtyä esiintymään tai tekemään esitystä. Jos menen keskellä yötä johonkin syrjäisään paikkaan niin, ettei kukaan näetai kuule, niin voinko sanoa, että minulla oli esitys, jos sillä ei ollut ketään vastaanottajaa? Tällee äkkiseltää sanoisin, että ei se ollu esitys, vaan keikka, joka meni vähä reisille. Mä ajattelen, että sillä pitäis olla joku, joka sen näkee. Eikö keikka sit ole esitys? Esiintymiskeikka... Tämän haastattelun pohjalta lähtisin tekemään esityksiä, jotka näkyy ja kuuluu, mutta niissä olisi tarpeeksi ilmaa sisällä, jotta vastaanottajan omat ajatukset saisivat mahdollisuuden täyttää esitystä. Lähtisin keittämään puuroa, mutta en maustaisi sitä itse, vaan antaisin vastaanottajan päättää, mitä mausteita käytetään ja kuinka paljon. Miettisin myös, onko esitys sen luontoinen, että tarvitseeko tietää keitänkö riisi-, manna-, kaura-, ruis-, vehnä- vai ohrapuuroa. Lähtisin ehkä tekemään farssia, jossa hauskuus syntyisi jotain muuta kautta, kuin kaatuilulla, ilmeilyllä ja hauskoilla äänenpainoilla. Ihminen on mielestäni äärettömän hauska ollessaan tosissaan. Minä ainakin huvitun pohtiessani, miltä näytän ja kuulostan silloin, kun tulostin ei toimi tai yritän saada yhteyttä Saunalahden asiakaspalveluun ja koko maailmankaikkeus tuntuu taistelevan minua vastaan. Lähtisin ehkä tekemään esitystä, joka pyrkii nauruja lypsämättä näyttämään, kuinka huvittavia me olemme. Esitys asiakkaista tai asiakaspalvelusta – miten olisi? |
|