HAASTATTELU 1
|
Harrastanut teatteria yli 20 vuotta.
"Teatteri on elämäntapa." |
Luota intuitioon. Määritä sana esitys yhdellä lauseella.
Joku, jossa on ihmisiä esittävällä puolella ja siellä toisella puolella, ja se alkaa jostain ja loppuu johonkin. Itse koen myös, että esityksessä on puolet. Kun on puolet, syntyy suunnat. Uskon, että esityksellä on aina jokin suunta. Se voi olla epämääräinen tai tiedostamaton tekijän ja/tai vastaanottajan puolelta, mutta se on olemassa – aina. Koen myös, että puolia tarvitaan dialogin ja kommunikaation vuoksi. Lopulta puolet ovat kuitenkin näennäiset, koska viisaan miehen, William Isaacsin "määritelmän mukaan dialogi on keskustelua, jossa on ydin ja jossa ei valita puolia. Dialogin tavoitteena on saavuttaa uusi ymmärrys, joka muodostaa perustan myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle. Dialogissa ei pyritä pelkästään pääsemään sopimukseen, vaan pyritään luomaan uusi konteksti, jossa on mahdollista löytää yhteisten käsitysten perusta. (Niskanen 2013, 3). Monologiesityskin on jonkinlaista dialogia ja kommunikaatiota. Esiintyjä on dialogissa ja kommunikoi enemmän tai vähemmän itsensä, tilan, tekstin sekä yleisön kanssa. Kuten Mari Kanervaniemi kirjoitti opinnäytetyössään: "koettaa vangita jokin vääjäämättä ymmärryksen ulottumattomiin jäävä sisin". (Kanervaniemi 2013, 2) Koen myös, että kaikella on alku ja loppu. Tämän kirjoitettuani herää taas kamalat kuolemanpelot, kun ajattelee, että tarkoittaako se sitä, että jopa universumi on joskus alkanut ja loppuu joskus. Voiko jokin olla aina? Toivottavasti voi. Mitä on oleminen? Voiko olla vain pimeää eikä mitään muuta? Onko sekin jotain? Onko sekin kaikessa olemattomuudessaan olemista ja jopa elämistä? Voiko esitys olla, jos se vain on? Voiko olla alkamatta ja/tai loppumatta? Mitä se tarkoittaisi käytännössä? Päätelmä: Niin kauan kuin on elämää, on myös alkuja ja loppuja eikä mikään voi vain olla, vaan kaikki syntyy ja kuolee. Siispä esityksellä on tahtomattakin jonkinlainen alku ja loppu. Vaikkei niitä pyrittäisi tekijöiden puolelta sinne tarkasti rakentamaan, niin ne ovat siellä silti, koska vastaanottaja tekee oman tulkintansa. Sen luulisi helpottavan sitä, että esitykset antavat tekijöilleen ja vastaanottajilleen jotakin. Tarvitseeko esityksen aina antaa? Pitääkö pyrkiä? Tarviiko tietää? Janne Saarakkala kommentoi Esitys -lehden nrossa 3/2013 sivulla 31 näin: ”Kenties jonninjoutava hölynpölykin kuulostaa ja näyttää lopulta ihan asialliselta, kun sitä vain laittaa oikeaan muottiin ja lähettää oikeassa tyylilajissa?”. Saman lehden samassa numerosa Maija Karhunen kysyy sivulla 35: ”onko taiteen aina väitettävä jotain, vai voiko se vain tehdä jotain näkyväksi?”. Se (esitys) on jollekin tai jotain varten. Voiko tehdä esitystä ilman päämäärää ja pyrkimystä? Uskon, että vaikka yrittäisi olla tekemättä jotain varten, niin silti esityksellä olisi jokin suunta ja pyrkimys. Esitys tehdään aina jotain varten. Se jotain voi olla jotain hyvinkin konkreettista tai sitten se voi olla jotain tunnetasolla koettavaa vaikeasti sanoitettavaa. Teatteri-ilmaisun ohjaaja -opiskelija, Minna Lundia, lainaten: ”Lopulta meillä ei ole muuta kuin meidän tunteet.” Se jotain voi olla jotain täysin tahdosta riippumatonta ja/tai tiedostamatontakin. Itse haluan lähtökohtaisesti tehdä esityksiä jotain varten. Mietinpä teatteria sitten elämäntapana tai työnä, haluan pyrkiä sillä jotain kohti. Joskus pääsen lähellekin, joskus taas en koe päässeeni nanometriäkään lähemmäs. Joskus hitaus ja lyhyet askeleet ärsyttävät. Joskus taas tuntuu, ettei lopputulos edes ollut pääasia. Se saattaa kuulostaa selittelyltä. Joskus se varmasti onkin, mutta pitää usein myös paikkansa. Teatteri on minulle artikulointi- ja jäsennysväline. Elämäntapa tai työ. Kumpikin on suuri osa ihmisen minuutta. Kummallakin on iso merkitys siinä, mitä kukin meistä vastaa miettiessään paikkaansa maailmassa ja (oman) elämän(sä) tarkoitusta(an). Toki joku voi tuolla jotain esittää ihan omaks huvikseenki, mut emmä tiiä onksiin aina se pyrkimys, että joku sen jotenki huomiois tai näkis. Onko esitystä ilman vastaanottajaa? Esiinnynkö minä, jos esiinnyn omaksi huvikseni? Onko se esiintymistä vai jotain muuta, leikkimistä? Jos sanon, että esiinnyn, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota, niin onko se esitys? Jos kiinnittää, niin mikä siitä silloin tekee esityksen? Se, että minut huomattiin? Tarvitaanko esitykseen aina tekijä ja vastaanottaja? Onko esityksen minimi kaksi ihmistä? Katusoittaja tai joku ihan oikeesti nauttiiki siitä, vaik siel ei oiskaa jollai hetkellä ketää kattomas. Mut onkse pohjimmainen tarkoitus kuitenki, että joku sen näkee? Koska miks se muuten on siellä, missä on mahdollisuus, että joku sen näkee? Miksi mennä ihmisten ilmoille esiintymään, jos ei tahdo tulla huomatuksi? Mitä, jos katusoittaja yksinkertaisesti saa hyvän olon soittimensa äänimaailmasta ja haluaa jakaa sen muiden kanssa? Mitä, jos hän vain haluaa jakaa, muttei varsinaisesti esiintyä? Vai onko esiintyminen = (tietoista) jakamista? Mitkä muut asiat tekevät esityksestä esityksen kuin yleisö ja esiintyjä? Ehkä just se sisältö. Tavallaa kulku. Että se alkaa jostain ja päättyy johonkin. Mut en mä tiiä, tarviiko siin olla mitään... [...] kyllähä ihmiset esiintyy omana itsenäänki eikä välttämättä roolissa. Kulku. Elollinen olento kulkee. Esitys kulkee. Joskus kuulee esityksistä tai elokuvista palautetta, että ”se junnas jotenkin paikoillaan, ei oikee tuntunut kulkevan eteen päi”. Päätelmä: Esityksen pitäisi antaa elää ja liikkua – kulkea. Kulkeminen on elämässä liikkumista. Esiintymisen roolit. Rooliuden tasot. Mikä rooli minulla on isänä? Esiinnynkö silloin? Entä ystävänä, poikana, miehenä, ohjaajana, opettajana, veljenä...? Esittäminen ja esiintyminen. Jos esiintyminen on jakamista, niin mitä esittäminen on? Onko esittämisessä ripaus enemmän itsemääräämisoikeutta? Antaako esiintyjä itsensä täysin – antautuu? Tuoko esittäjä puolestaan jonkin esille tahtomatta välttämättä sitä täysin jakaa tai pitää siitä ainakin jotenkin kiinni, ettei se karkaa häneltä? Koen, että voin sanoa esiintyväni esityksessä, olin siinä sitten A. Oma itseni B. Oma itseni, joka esittää omaa itseäni tai C. Oma itseni, joka leikkii olevansa joku muu. Miten eroaa omana itsenään esiintyminen siitä, että näyttelee itsensä kautta? Onkse näyttelemistä, että sä esiinnyt omana ittenäsi? Mitä on näytteleminen? Minä koen, että ei ole näyttelemistä, jos esiintyy ihan täysin omana itsenään. Koen, että näyttelijä näyttelee olevansa jotain muuta kuin oma itsensä. Jos on oma itsensä, niin esiintyy, kuten laulajat usein. Heillä voi toki olla jokin lavahabitus – tietty tapa esiintyä. Mutta en koe, että he näyttelisivät. He ns. vetävät jotain roolia, mutteivät tee näyttelijäntyöllistä roolityötä. Emmä sit tiiä, onkse vaan pään sisäl, että onkse rooli vai ei... Uskon, että voi olla. Uskon, että pään sisällä tehty päätös riittää. Voin pääni sisällä päättää, että vedän nyt jotain roolia, vaikkei se juurikaan näkyisi ulospäin. Kuka roolin määrittää? Voi myös toki käydä niin, että minä olen laulajana enkä pyri vetämään mitään roolia ja jopa tunnen vahvasti, että olen tilanteessa rento ja oma itseni, mutta silti joku saattaa olla sitä mieltä, että vedin vahvasti jotain roolia. Haastateltava oli sitä mieltä, että Kiss'n laulaja näyttelee ollessaan lavalla Kiss'n laulajan roolissa. Itse koen, että kyse ei ole näyttelemisestä, vaan enemmänkin esiintymisestä tietyllä tyylillä – valitulla ja harkitulla asenteella ja käyttäytymismallilla. Vai! Onko tässä vain kyse jostain ammattiylpeydestä? Enkö minä teatterialan tekijänä voi määritellä Kiss'n laulajan esiintymistä näyttelemiseksi, koska näytteleminen kuuluu jotenkin teatteriin tms...? Mitä muuta esitys tarvitsee rakenteellisesti (kuin alku ja loppu), vai tarvitseeko? Tarvii se jotain siihe välille, että ei voi olla vaa tasasta viivaa. Se tarvii sitä vaihteluu ja jotain mikä vie sitä eteenpäin. Miksei voi olla tasaista? Miksi tarvitsee vaihtelua ja jotain mikä vie eteenpäin? Jos kaikella on vääjäämättäkin alku ja loppu, niin voiko olla kulkematta eteenpäin? Ja jos kulkee väkisinkin eteenpäin, niin voiko se tapahtua täysin tasaisesti vailla mitään vaihtelua? Uskon, että kun esityksellä väkisinkin on jokin suunta ja enemmän tai vähemmän tietoinen tarkoituskin, niin siihen sisältyy automaattisesti myös vaihtelua ja eteenpäin menemistä. Esitysten tekijöiden tulisikin ehkä useammin muistaa, että asioilla on tapana liikkua tuuppimattakin. Ja, että vaihtelua on jo se, että jokin asia on jonkinlainen ja sitten se muuttuu. Tarvitseeko esitys jotain poikkeavaa? Ei kai sitä kukaa sano, mitä siin välil pitää olla. Voi olla arkinen toiminto? (Hyväksyvä hymähdys) […] Tietysti joku voi kattoo sua, mut ei se tee siitä esitystä, että joku kattoo sua tuol. Tämän ajatuksen mukaan esitys ei siis ole välttämättä vähimmillään sitä, että joku katsoo minua arkisessa toiminnassani. Jakaminen. Mitä, jos jaan jotain arkisesti? Tekeekö se toiminnastani esityksen? Onko jakaminen arkista? Jos ajattelee esiintymistä jakamisena, niin tarvitseeko läheisilleen esiintyessään tehdä muutakin kuin jakaa, jotta se olisi esitys eikä vain arkea? Kenelle esityksiä tehdään? Sekä tekijöille että yleisölle. Ovatko ne sinulle ihan tasa-arvoisia? Näillehän (yleisö) se tehdään, mut näillähän (esiintyjät) se motivaatio on siihen juttuun. Toki näitäkin se kiinnostaa, kun ne tulee kattomaan sitä. Joku on sanonu niille, että ”meiän Iines on tässä, ni tuu kattoo sitä”. […] ei missään nimessä pelkästää yleisölle, koska näähän (esiintyjät) saa siit hirveesti. Voiko mitään tehdä olematta jotenkin suhteessa muihin? Minä en halua tehdä teatteria vain ihmisille, vaan myös ihmisten kanssa. Mutta vaikka tahtoisin tehdä enemmän ihmisille, niin tekisin silti myös itselleni. Voiko missään ammatissa olla vain asiakkaille? Eikö jokainen meistä tee työtään tai harrastustaan myös itselleen – sen vuoksi, että kokee jonkun itsekkään syyn tehdä (pärjääminen, raha, hyvältä/oikealta tuntuminen, puhdas omatunto, itsetunnon tukeminen, jännitys, hauskuus...)...? Minä saan esiintyjänä paljon jo esityksen työstö- ja ideointiprosessista, vaikka se olisi lyhytkin periodi. Myös itse esitys on antoisaa minulle, koska saan jakaa jotain, saan huomiota ja saan huomioida – olla kontaktissa, kommunikoida, tuntea elävänsä ja olevansa osa jotakin. Jos vastaanottajat kokevat näistä jotain edes hetken, koen onnistuneeni hyvin. Ei sillä, että jonkinlainen oikein tekeminen ja onnistuminen olisivat painavimmat seikat esityksessä. Toisaalta nekin voidaan ymmärtää monella tavalla. Mitä on onnistuminen esityksessä? Itse olen ainakin esiintyjänä kokenut sen fiiliksen, että esitys ei kulje hyvin, mutta yleisö viihtyy silti. Ja toisinpäin: Esitys on parempi kuin koskaan, mutta esityksen jälkeen tulee joltain palautetta, että oli tylsää. Ovatko tekijä ja vastaanottaja minulle tasa-arvoiset? Ajatuksen tasolla kyllä, mutta käytännössä tilanteet vaihtelevat rajusti. Joskus tekijä tuuttaa kaikkensa vastaanottajan päälle ja joskus taas tekijä on riippuvainen vastaanottajasta. Tekijällä ei ole välttämättä syytä tehdä (jakaa) ilman vastaanottajaa, mutta toisaalta vastaanottaja ei välttämättä saa mitään ilman tekijää. Haastateltava pohti, että jos katsojat katsovat esiintyjiä, jotka eivät tiedä esiintyvänsä, niin esitys on ”toispuoleinen”. Se on esitys katsojille, muttei esiintyjille (kun esiintyjät ovat esim. vain satunnaisia ohikulkijoita kadulla, joiden katsojille on sanottu olevan esiintyjiä). Jos olen nukketeatterityyppi ja minulla on tässä marionetti, niin esiinnynkö? Joo. […] jos ihan konkreettisesti on tällane nukketeatteripitäjä, ni kyllähän se esiintyy, mut se ei esiinny omana itsenään eikä käytä sitä omaa ruumista siinä roolissa, vaan se rakentaa sitä esitystä jollain muulla tavalla. Käytännössä on varmaan mahdollista saada esitys määrittymään esitykseksi ihan vain sillä, että määrittää tai laittaa toiset määrittämään sen esitykseksi. Entä, jos siitä tuntuu jonkun mielestä puuttuvan jotain ja tämä joku onkin sitä mieltä, ettei se ollut esitys? Päätelmä: Yksilö voi määritellä itse oman päänsä sisällä, minkä kokee esitykseksi. Voin siis laittaa ”jonkun päähän sen ajatuksen, että on mukana esityksessä”. Melkoista vallankäyttöä. Nukketeatterivertaus: Esiintyä käyttämättä omaa ruumistaan ja rakentaa esitystä ”jollain muulla tavalla”. Mitä nämä muut tavat voivat olla? Ääniä, jonkin elottoman henkiin saamista, hengitystä, valoja, varjoja...(?) Miksi kutsuisit näitä tyyppejä (kadulla kulkevia ihmisiä, joita katsotaan esityksenä heidän sitä tietämättä), jos he eivät voi olla esiintyjiä tai näyttelijöitä? Ne on observoitavia. Havainnoitavia. Koehenkilöitä. Onko teatterimaailmassa tai ylipäänsä esityksissä jotain muuta tai jotain muita asioita, mitä voidaan käyttää observointi- tai koejuttuina, kuin ihmiset, jotka ovat ei-tietoisia siitä, että ovat osa esitystä? Voisiko noiden ihmisten tilalla olla jotain muuta? Voihan vaikka mennä tonne luontoon, vaikka Rantapuistoon ja sit sanoo jengille, että tuijottakaa tonne jortsuun (järveen). Kyl siel jotai tapahtuu. Mut siit häviää se... Tai siis ku eihä nääkää tienny olevansa siin esitykses, ni ei se Tuusiskaa (Tuusulanjärvi) sitä tiedä... Siin ei ainakaa varsinaisesti ehkä nähtäis mitää alkuu ja loppuu. Järvessäkin aina tapahtuu jotain, mutta järvi vaatii enemmän aikaa. Jos ihmisen laittaa olemaan lavalla kaksi tuntia, niin tapahtuu melko varmasti jotain huomattavaakin muutosta. Järvessä ei välttämättä. Siihen tarvittaisiin ehkä kahden tunnin sijaan 20 vuotta. Tunnistettavuus. Ihminen tunnistaa ihmistä katsoessaan asioita helpommin. Peilisolut heräävät ja laittavat viestiä liikkeelle, kun ihminen on kontaktissa toisen ihmisen kanssa. Tätä ei ymmärtääkseni tapahdu yhtä vahvasti luonnon elementtien äärellä, vaikkakin sisäinen dramaturgian tarpeeni synnyttääkin muodoista ja äänistä erinäisiä merkityksiä. Tuusulanjärveä katsoessa en ehkä hahmota alkua ja loppua, vaikka sellaisen sinne voitaisiinkin määrittää. Jos täällä (esiintyjän/tekijän asemassa) voi olla mitä vaan, ja olet maininnut elottomiakin asioita... [...] niin tarvitaanko sitä tietoista päätöstä? Pitääkö olla tietoinen päätös olemassa edelleen? Ei. Ei tarvittu näiltä (tekijät/esiintyjät) tietoista päätöstä. Mut näähän (katsojat/vastaanottajat) ei olis tääl, jos te keijot (kuvitellussa tilanteessa Ville ja Kalle, jotka ovat kutsuneet ihmisiä katsomaan esitystä kadulle) ette ois niitä huijannu tänne. Eli sit ei ois mitää show'ta, jos ei ois näitä ja näitä. Taiteentekijänä kantaa melkoista vastuuta, koska käytännössä on mahdollista huijata ihmisiä katsojiksi ja esiintyjiksi heidän tahtomattaan. Mitä kaikkea koet tärkeeksi, että esityksestä kerrotaan? Koetko jotenkin tällaisten lukuohjeiden ja käyttötapojen yleisölle kertomisen tärkeänä? Onko sillä merkitystä, kutsunko ihmiset vain katsomaan esitystä josta kerron nimen ja keston, vai pitäisikö minun jotenkin johdatella esityksen aikana, sitä ennen tai sen jälkeen? Emmä tiiä pitäiskö sun, mut ehkä se on sellane motivaattori. Tai sit toisaalta voiha se olla iha mielenkiintoista mennä sellasee, mistä ei tiedä yhtää mitää, mut aika usein ihmiset haluu tietää, mitä ne on menos kattomaa. Minä en yleensä lue leffojen takakansia, en aina kirjojenkaan. Teatteriesityksiinkin menen usein esiintyjien, esityksen nimen, teatteriryhmän tai kuulemani kritiikin perässä. Kannattaisiko paneutua enemmän? Tutkia ja makustella vähän esityksen tarjoamaa tematiikkaa ja aiheita. Saisiko silloin esityksestä enemmän irti, kun olisi virittäytynyt enemmän aiheen äärelle? Haluatko tietää yleensä, mitä olet menossa katsomaan? Kyl varmaa yleensä joo, mut sitte taas mulle voi jossai vaihees riittää, että mä tiedän ketä oon menos kattomaa. Sit mun ei oo pakko tietää välttämättä mitä ne esittää. Minkä takia? Miksi ihmiset haluavat yleensä saada jonkun lukuohjeen tai tietää siitä jotain ennakkoon tai vähintään sen jälkeen? Ehkä ihmisil on sellane tuntemus omasta itsestään ja omista makumieltymyksistään, että kaikki ei kelpaa tai uppoo. […] Kuka haluu mennä kattoo sellasta, josta tietää, että sit ku sä lähdet sieltä, ni vituttaa, että oot nähny sen? Itse alan tulevana ammattilaisena uskon, että minun tulee nähdä erilaisia esityksiä. Ei vain upeita, kiinnostavia, tajunnanräjäyttäviä jne., vaan myös: A. Esityksiä, jotka eivät välttämättä kokonaisuutena minuun kovin isosti positiivisesti vaikuttaisikaan, B. Esityksiä, jotka eivät välttämättä avaudu, joita en ymmärrä ja C. Esityksiä, joista opin, että noin minä en ainakaan tekisi. Mutta "kuluttajakansan" puolelta ymmärrän ajattelumallin, että ”miksi mennä katsomaan jotain, josta tietää valmiiksi, että tää on kuulemma huono”, vaikka samalla ajattelinkin, että eihän sitä voi koskaan tietää ennakkoon, miten mikäkin asia vaikuttaa. Lukuohje-kysymykselläni viittasin siihen, että kun katsojat ovat jo katsomassa, niin minkälainen arvo lukuohjeella/käyttötarkoituksella on...? Tulisiko jotenkin antaa lukuohje ennen esitystä, esityksen alussa, sen aikana, sen jälkeen? Mitä kaikkea lukuohje voi olla? Eräs alan ammattilainen väitti, että lukuohjeen ei pitäisi olla ainakaan käsiohjelmassa, koska niitä eivät kaikki edes lue – varsinkaan, jos se on maksullinen. Lukuohje pitäisi olla itse esityksessä. Esityksen itsensä pitäisi kommunikoida itsensä ymmärrettäväksi. Esityksen itsensä pitäisi artikuloida, mistä se kertoo ja miksi. Tämä ei poista sitä, että vastaanottajat tekevät omia tulkintojaan – eikä se ole huono asia. Koetko, että lukuohjeen antamiselle olisi muitakin syitä kuin tämä viihtyvyys-juttu? Ehkä kun yleisö tietää siitä jotain, helpottais se niit sit lähtemää mukaa siihe tai jotenki pääsemää sisään siihe nopeemmin. Onkse sellasta yleisön lämppää, yleisön esilämmittämistä...? Onko sinulle ollut helpompaa tai miellyttävämpää seurata esitystä, jossa on jo valmiiksi jollain tapaa kartalla? Saako siitä enemmän irti? Aika usein ku mä ostan jonkun kirjan, mä en haluu lukee sitä takakantta. Jos se on jonkun kirjailijan, jota mä oon paljo lukenu, mihin mä voin luottaa ns., ni mä en välttämät haluu lukee sitä takakantta, koska siit tulee heti odotuksii tai pienii tietoi siitä, joita mä en haluu tietää etukäteen. [...] on välil vaik kuvailtu niit tyyppei ja kaikkee. […] mä haluun ite muodostaa sen kuvan. Mutta sit taas teatteriesityksis mä haluun nähdä, ketkä on niissä rooleissa. […] ku siihe tulee jotku henkilöt, jotka puhuu jostain henkilöstä, joka ei oo tullu vielä lavalle, ja mä vaik tiedän, että Onni esittää sitä, ni se auttaa mua heti saamaan sen kasaan, koska mä haluun tietää... Että mä en oo iha pihalla, ketä nää tyypit on, ketä hengaa tääl. Koska jos ei tunne tekstiä, ja varsinki jos se on ulkomaalainen – että siin on paljo ulkomaankielisii nimiä – siihe voi olla vaikee päästä... Mua helpottaa, että mä näen ne etukäteen ne nimet, mut en mä tiiä haluunks mä lukee mitä siin tulee tapahtumaan. Olen ennenkin kuullut ihmisten jättävän takakannet lukematta, koska haluavat itse muodostaa kuvan kirjan miljööstä ja ihmisistä. Täysin samahan ei voine päteäkään teatterissa, koska kirjan lukeminen perustuu vain luettuun tekstiin ja siitä syntyviin mielikuviin. Kun taas teatteriesitys on konkreettisesti visuaalinen: Tuossa on näyttelijä, hän näyttää tuolta ja hänen esittämänsä roolihahmo näyttää tuolta. Toivon, että kaikissa esityksissä jäisi myös tilaa vastaanottajan omalle mielikuvittelulle ja kuvien muodostamiselle päänsä sisällä. Anni Pellikka kirjoittaa osuvasti opinnäytetyössään positiivisesta välinpitämättömyydestä: […] Kun ei välitä tai yritä ”tuputtaa” katsojille omaa ajatustaan, saa katsoja rakentaa oman kokemuksensa." (Pellikka 2012, 19) Lukuohjeella viitasin ennen kaikkea tekijän ja vastaanottajan väliseen kommunikointiin tunnelmista, aiheista, teemoista yms... Mielenkiintoinen ilmiö, että katsoja haluaa tietää, kuka esittää ketäkin, jotta pysyy helpommin kärryillä. Kuulostaa loogiselta. Pitäisiköhän itsekin toimia noin? Entä temaattinen puoli? Kaipaatko tietoa siitä, minkälaisia teemoja esitys käsittelee? Koetko, että ihmiset kokisivat sellasen oleelliseksi? Kyl. Ainaki suurelle yleisölle. Mitä se silloin antaa? Jos vaikka kerron, että tämä esitys kertoo kaipauksesta, niin minkä takia se on hyvä kertoa ennakkoon yleisölle? Ainaki, jos se aihe on herkkä tai, että se ei oo mikää rillumareikomedia... Ni mun mielestä on reiluu kertoo mistä se kertoo, koska... Jos se on arka aihe, ni kaikki ei välttämättä halua mennä jossai elämäntilantees sitä katsomaa... Mä en halua viedä mun äitiä katsomaa jotai, mistä mä tiedän, että se on sille liian rankka tai loukkaava tai kiusallista... En tiiä miten mä ite sitte... Missä mielentilassa haluaa mennä kattoo minkäkinlaista? Ehkä joskus hakeekin sellasia. Senhän (esityksen) on tarkoituskin herättää tunteita tai jonkunlaisia reaktioita. Ehkä isoissa teemoissa haluaisin tietää, onkse draamaa vai komediaa, vai minkä tyyppistä. Mut en mä tiiä kaipaaks mä kauheen tarkkaa tietoo siitä, minkälaine se on teemaltaan. Mutta varmasti monet kaipaa ja haluaaki tietää. Liittykö tähän mainitsemaasi kirjan takakansi -juttuun, että et välttämättä haluaisi tietää, että esitys kertoo kaipauksesta? Joo. Ehkä osittain. Mä tykkään yllätyksellisyydestä ja yleensäkin aina jos mahdollista, ni mä haluun ensin lukee kirjat ja sit vast nähdä leffat, koska se omien mielikuvien luominen on niin paljon mielenkiintosempaa ja palkitsevampaa, kun se, että joku tuo sen sulle valmiina. Tämän haastattelun pohjalta lähtisin tekemään esityksiä, jotka sisältävät yllätyksellisyyttä ja mahdollistavat vastaanottajilleen palkitsevan kokemuksen omien mielikuvien luomisen kautta. Siinäpä minulle haastetta, etten syöttäisi ajatuksia, jotka ovat liian valmiita. Osaan kyllä olla keskeneräinen ja teen paljon harkitsemattomiakin asioita, enkä koe olevani kovin analyyttinen, mutta sen verran järkeistävä ja selittelevä (tiivistäminen on vaikeaa!) olen, että tuo liian valmiin tarjoamisen riski on olemassa. |
|