HAASTATTELU 12
|
Tanssinut nuorempana kaksi vuotta.
"Teatterista tykkään, mut ei tuu käytyy niin usein ku haluis. Eli hieman etäinen suhde. Esiintyjänä tykkään olla oli juttu mikä tahansa." |
Määrittele esitys yhdellä lauseella.
Mielenkiintoinen elämys. Mikä siitä tekee mielenkiintoisen? Miksi sen pitää olla mielenkiintoinen? Se voi olla mielenkiintoinen joko hyvällä tai huonolla tavalla. Ja ei tiedä aina ennen sitä minkälainen se on. Jokainen ite sen esityksen perusteella päättää olikse hyvä vai huono. Miksi elämys? Mikä siitä tekee elämyksen? Jos meen kattoo jotain esitystä, ni saan siitä jotain käteen, se on mulle toivon mukaan positiivinen kokemus. Mitä esimerkiksi jää käteen? Hyvä fiilis. Ajatuksii, paljon ajatuksii. Koetko hyvien fiilisten ja ajatusten synnyttämisen tärkeäksi? Onko se asia, johon tekijöiden tulisi myös pyrkiä? Joo. On se vähän hölmöä, jos esitys ei herätä ajatuksia tai tunteita ihmisissä. Se on vähän mitäänsanomaton silloin. Voiko sanoa, että esityksen yksi tehtävä on herättää ajatuksia? Joo. Vuorovaikutuksellisuuden odotus esitystä katsoessa on hyvä asia tekijän kannalta. Katsoja, joka odottaa saavansa jotain on mahdollisesti myös valmiimpi ottamaan aktiivisen asenteen esitystä katsoessaan, on valmistautunut ottamaan ja ammentamaan siitä mitä hänelle esitetään. Se, että on tullut katsomaan esitystä on panostus, sijoitus katsojalta. Hän odottaa saavansa vastinetta sijoitukselleen ja on halukas ottamaan vastaan mitä tarjotaan ja arvioimaan vasta sitten onko se sitä mitä hän halusi vai kenties jotain mitä ei edes odottanut saavansa. Jos tästä asenteesta huolimatta esitys jää mitäänsanomattomaksi, tekijän tulisi varmasti arvioida mistä moinen reaktio johtuu. Miten tekijä voisi saada mahdollisimman rehellistä ja kattavaa palautetta? Onko se hänelle tärkeää? Mielestäni sen tulisi olla, sitä tulisi hakea, pyytää ja sen antamiseen kannustaa. Se jatkaisi sitä dialogia, joka alkaa esityksen näyttämisestä ja etenee katsojan reagointiin. Olisi hedelmällistä ja esityksen merkitystä syventävää jatkaa tätä vuorovaikutuksellista toimintaa. Usein tuntuu, että tekijä rykäisee esityksen katsojille ja saman tien molemmat vetäytyvät omiin oloihinsa enemmän tai vähemmän uupuneina siitä henkisestä ponnistuksesta, jonka esityksen tekeminen/vastaanottaminen on ollut. Sulatteluaika on toki ymmärrettävää, mutta miksi niin usein kommunikaatio tekijän ja kokijan välillä loppuu, kun esitys loppuu? Onko muita, mihin esityksellä voi pyrkiä kuin herättää ajatuksia? Tunteita. Ja kokemuksia tai... Sitä voi muistella vuodenkin jälkeen, että kävin kattoo tosi hyvää juttuu. Minkä takia esityksen tulee herättää ajatuksia ja tunteita? Mä meen kattoo sitä, todnäk oon maksanut siitä. Haluun, että tulee hyvä fiilis, riippuu mitä menee kattoo. Onhan se vähän turhaa jos esityksen jälkeen jää tyhjä olo, että ei saanut siitä mitään irti. Eli esityksen tulisi antaa jotain, mieluiten herättää tunteita/ajatuksia? Eikö samaa voi kokea arjen kautta? Voi totta kai. Mut kylhän se pieni piristysruiske arjen keskellä on. Odotus, että panostukselleen saa vastinetta. Toive/odotus jostain poikkeavasta. Kiinnostavaa tuo, että vaikuttava ja piristävä on hyvä. Varmaan aika yleinen kokemus/ajatus. Kaipaako peruskatsoja nimenomaan viihdettä, piristystä? Ilmeisesti arki on melkoisen puuduttavaa, ankeaakin, jos siihen pitää varta vasten hakea piristystä. Miksi piristystä haetaan toisten tekemisestä, toisten taidon todistamisesta, toisten ajatusten kuuntelemisesta? Tuntuu, että yhteiskunta on hälyttävän passivoiva, jos elämää piristetään menemällä istumaan pariksi tunniksi ja arvioimalla oliko nähty hyvä vai huono. Onko tämä elämää? Mistä itse esitys koostuu, mitä se sisältää? Mitä on oltava? Mitä vaan mitä ihmiset ite tuottaa. Ihan sama. Puhetta, lauluu, näyttelemistä. Kaikkee, ihan mitä vaan... Voiko esitys olla missä vaan? Voi olla, kävelykadulla tai teatterissa. Kadulla se on arjen keskellä. Onhan se hienoo mennä isoon teatteriin. Ei sillä oo sillee väliä. Ehkä sitä odottaa enemmän niit semmosii isoja ja hienoja teattereita. Ihan kivalta se tuntuu, jos kadulla joku vetää jotain. Ehkä samassa arvossa pidän niitä. Riippuu tilanteesta. Ehkä niit isoi juttui enemmän odottaa kumminki. Temppelissä käynti on kohokohta arjessa. Ilon välitys on arvokasta. Olen samaa mieltä. Esityksen koolla ei ole väliä, kunhan se vaikuttaa jotenkin, mieluiten myönteisesti. Siksi on ehkä turvallisempaa mennä piristyksenhakuisuudessaan isoon teatteriin hakemaan spektaakkelia, joka jo pintatasolla itsessään on vaikuttavaa ja erikoista. Pienen katuesityksen vaikutus ei ole taattu, eikä niitä juuri voikaan varta vasten mennä katsomaan. Iso on vaikuttavaa, iso on helposti löytyvää, iso on varma sijoitus. Onko tekijällä väliä, voiko kuka tahansa tai mikä tahansa olla esintyjä? Ei oo välii, kunhan sen handlaa hyvin. Mitä pitää handlata? Mitä siinä ikinä tehäänkin, kuhan se on hyvä kokonaisuus. Voiko olla esiintyjä tiedostamattaan? Eiköhän sekin oo mahdollista. Onko Kävelykatudemo esitys? Ihmiset, jotka ajattelee, että se on esitys tekevät siitä esityksen. Ei ole väliä mitä siinä tapahtuu. Toiminta voi olla normaalia arkea. Ne ihmiset itse päättää olikse esitys hyvä vai huono. Miten handlaus silloin käsitetään? Jos katsojien mielestä se oli hyvä, ni ne hoiti hommansa hyvin. Mut eihän ne ite pääse siihen vaikuttamaan. Jos katsojien mielestä ei ollut hyvä, ni homma ei toiminut. Ohikulkijoiden katselu puistonpenkillä, voiko sen kokea esitykseksi? Voi. Entä yksinkertaisesti olemisen ilman katsojia? Kyl mun mielestä esitykseen katsojia tarvitaan. Se on sit vaan sun omaa tekemistä, mitä sä siellä hyppelet. Vastaanottajaa ei voi poistaa? Mutta tietoisen tekijän voi? Kyllä. Katsojan todistus tekee esityksestä esityksen. Se alkaa tuntua kiistattomalta. Vaikuttuminen on arvon kriteeri. Oma viitekehys määrittelee, mitä pitää arvossa ja miten nähtyä arvioi. Jokainen katsoja luo siis oman henkilökohtaisen esityskokemuksen, yhtä ja samaa kollektiivista kokemusta ei ole. Kokemukset voivat toki olla samankaltaisia. Määrittääkö keskimääräinen konsensus esityksen yleisesti mielletyn arvon? Miksi pitäisi olla jokin yleinen konsensus? Onko julkisella arviolla väliä jollekin, joka ei ole esitystä nähnyt? Mikä on kriitikon työn arvo? Jos esitys jollakin lailla kiinnostaa, mitä hyötyä on tietää jonkun toisen, tuntemattoman kokemus? Se on kuitenkin eri kuin mitä oma kokemus tulee olemaan. Ja jos esitystä ei näe, ei sitä ole ko. yksilölle olemassa, sillä ei ole vaikutusta hänen elämäänsä tai ajatuksiinsa. Ukkonen, voiko sen kokea esitykseksi? Voit. Joo. Voinko esiintyä luonnolle? Voithan sä mennä, jos ne oravat sua kattelee. Vähä sama, ku jos hyppelet yksikses siellä kävelykadul. Vähä siinä ja siinä. Edelleen, katsotuksi tuleminen tekee esityksen. Oravakin näkee, ehkä sen näkemä vaikuttaa sen toimintaan ("Ei hitto! Tonne en ainakaan pähkinöitäni piilota, toi daiju talloo ne ku tollalailla heiluu.") Mistä on esiintyjä tehty? Ulospäin suuntautunut. Karisma. Mielikuvitus. Tavallaan sanavalmius. Tavallaan älykkyyttäkin tarvitaan. Ulospäin suuntautuminen johtaa ilmaisuntarpeeseen ja haluun sekä kykyyn tulla näkyväksi haluamansa sanoman kanssa. Karismaattisuus tekee esiintyjästä miellyttävän katsoa, se on mielestäni pohjimmiltaan itsevarmuutta, joka kumpuaa tuosta edellisestä ominaisuudesta. Kun jotakuta on helppo katsoa, on myös helppo ottaa vastaan hänen esittämänsä asia. Mielikuvituksellisuus auttaa tekijää löytämään keinoja ja tapoja esittää asiansa kiinnostusta herättävällä ja toisaalta ymmärrettävällä tavalla. Sanavalmius ja älykkyys liittyvät mielestäni toisiinsa. Älykkyys johtaa analyyttisyyteen, tiedostamiseen ja arvostelukykyyn. Tulee tietää mitä haluaa sanoa, tiedostaa mistä halu kumpuaa ja miksi se kannattaisi tuoda esiin. Voiko olla esiintyjä, jos ei ole älykäs? Totta kai. Mut jos ajattelee vaik näyttelemistä, ni kyl siinä tarvitaan vähän sitä, että osaa kuvitella ja eläytyä. Osaa yleisesti kattoo. Näkee tykkääks yleisö vai eikö. Ja osaa tavallaan kääntää, muuttaa sitä, että onnistuu paremmin. Miksi karismaa? Karismaattista haluaa katsoa, vaik se vain pilkkois perunoita. Ei väliä mitä se tekee. Miksi ulospäinsuuntautunut? Pitää olla avoin ja sellanen. Jos on sisäänpäin kääntynyt eikä ota kontaktia, ni ei sitä halua katsoa. Johonkin sopii, mut ei pidemmän päälle. Mielikuvitus, eikö kaikilla ole sitä? Miksi se on tärkeää? Kaikilla on, joillain vähemmän. Jos yleisöstä näkee, ettei se diggaa, voi vähän muuttaa juttua toiseen suuntaan. Esim ohjaaja näkee vision, mitä haluaa tehdä. Tarvitseeko mielikuvituksen siivittäjäksi jotain? Luovuutta totta kai. Mitä se on? Pystyy ajatteleen ihan mitä tahansa. Pystyy näkemään värejä mustavalkoisessa. Muut vetää viivan, sä vedät ihan häkkyrää. Pystyy kuvittelee ja tekee mitä ite haluaa, pään sisällä toteuttaa sen. Onko luovuudessa kyse siitä, että pystyy tai haluaa tehdä eri tavalla? Joo, että pystyy luontevasti tekemään eri tavalla. Pystyy hyödyntää sitä mielikuvitusta. Luovuuden luontevuus liittyy mielestäni mainittuihin ulospäin suuntautumiseen, karismaan ja itsevarmuuteen. Siihen, että ei tasapäistä omaa tekemistään muiden kaltaiseksi, jotta ei erottuisi massasta, eikä myöskään niin, että tieten tahtoen pyrkisi olemaan erilainen. Kyse on siitä, että pystyy kuuntelemaan itseään ja olemaan itselleen rehellinen. Näin toimii juuri niin kuin itse parhaaksi ja oikeaksi kokee, toiminta kumpuaa omasta itsestä, omasta luonteesta ja kokemuspohjasta, jotka jokaisella ovat ainutlaatuiset. Luovuus on pelottomuutta olla oma itsensä juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa tai häveliäisyyttä. Siinä myös karisman avaimet. Rehellinen spontaani toiminta on kiinnostavaa, kertovaa, ilmaisevaa ja ainutlaatuista. Näyttelijä vs. rokkari. Eroja/samanlaisuuksia esiinymisessä? Molemmat on esillä. Luovia. Pystyvät tarpeen tullen muuttamaan esitystään. Molemmilla on tiettyä sitä, mitä pitää noudattaa. Näyttelijä vs. stand-upkoomikko? Molempien on luettava yleisöä. Koomikolla ei ole niin paljon rajoja kuin näyttelijällä, jonka on pysyttävä omassa roolissaan. Koomikko saa ja pitääkin sooloilla. Rokkarilla/juontajalla roolia? Ovat osa esityskokonaisuutta, jossa hoidettava oma osuus. Koomikon rooli osana kokonaisuutta? Jättää ihmisille hyvä fiilis, jättää käteen jotain. Ei kukaan mee kattoo huonoo koomikkoa. Se voi vetää mitä vaan, tilanteen mukaan. (Tällä perustelulla Jaakko Saariluoman keikka oli minulle huono, koska en kokenut että käteeni olisi jäänyt mitään.) Esiintyjän osa kokonaisuudessa on osa ilmaistavaa asiaa. Esitys on eri osista koostuva kokonaisuus, joka ei ole tarkoitetun mukainen, jos jokin osa ei toteuta tehtäväänsä tai puuttuu. Silloin ennalta valmisteltu pyrkimys välittää pohjana oleva asia ontuu ja jää vajaaksi. Esitys voi toteutua ilman erillisiä osiaankin, mutta silloin muodostuu vielä todennäköisemmin sellainen esitys, jota ei ollut tekijöiden puolelta tarkoitettu. Mitä on esiintyminen? Joku haluu tuottaa jotain ajateltavaa muille. Ja esiintyjä nauttii siitä mitä se tekee. Entä leikki? Ei oteta liian vakavasti. Ajatellaan taas niinkuin lapset, tosi isosti ja vapaasti. Se avaa jännitteitä. Voiko esiintyminen avata jännitteitä? Voi. Ei liian vakavasti, isosti ja vapaasti. Päteekö esiintymiseen? Njoo. Mikä on ero? Hiuksenhieno raja, ettei mee ihan leikiksi. Esitys on ehkä vakavampaa. Esitys on leikkiin verrattuna [...] järkevämpää. Leikki voi olla, ettei oo ajatuksii mukana, ei päätä eikä häntää. Esityksellä pitää olla joku lanka. Entä tekijöiden puolelta: Onko mahdollista tehdä täysin päätön esitys, jonka katsoja kuitenkin kokee, että "Kyllä tässä on ihan selkeä lanka"? Voi. Loppukädessä katsoja itse päättää sen. Pystyy kuvittelee sen, pystyy näkee sen. Jos katsojalla on mielikuvitusta. Voiko siis lavalla tehdä mitä tahansa ja yleisö ostaa sen? Voi, jos yleisöö näkee, että siinä on joku järki, joku juttu. Onko tekijöiden syytä valmistella esityksiä, treenata ja hioa? On se todennäköisesti parempi kuin hatusta vedetty juttu. Tulee onnistumisen olo, menee hyvin, me ollaan treenattu tää juttu. Improvisoidessa voi tulla epävarma fiilis. Kun tekijät on miettineet ja tehneet kokonaisuudesta hyvän ja kaikilla on fiilis, että menee hyvin, ni katsojakin aistii, että tähän on laitettu aikaa. Millä sanalla kuvaat tunnetta, kun näkee hiotun oloisen, innostuneiden esiintyjien esityksen? Tulee hyvä fiilis näyttelijöitten ja tekijöiden puolesta. Fiilis, että mua varten ne on tehny tällasen. Kaiken lisäksi, jos se on tosi hyvä, ni tulee hyvät fiilikset. Kumpi on tärkeämpi: hyvä fiilis tekijöiden puolelta vai omalta puolelta? Varmaan ei voi valita. Jos mulla ei tuu hyvä fiilis, ni tuskin näyttleijöilläkään on kovin hyvä. Jos niillä on, ni varmaan mullekin tulee hyvä fiilis. Mut loppupeleissä varmaan se oma fiilis voittaa. Esityksen onnistuminen on kiinni katsojan kokemuksesta, johon on loppujen lopuksi todella vaikea mitenkään luotettavasti vaikuttaa. Esiintyjänä tai tekijänä ei tee pahaa luottaa ja uskoa siihen, että esitystä katsomaan tulleet katsojat lähtökohtaisesti pyrkivät saamaan hyvän kokemuksen, tahtovat nähdä ja ymmärtää näkemäänsä. Näillä eväillä luulisi olevan innostavaa tehdä luontevalla luovuudella sellainen esitys, jonka haluaa esittää ja jonka takana seisoo, sen sijaan että yrittäisi toteuttaa jonkinlaista ideaalia siitä mitä kuvittelee katsojien haluavan nähdä. Näin saa ehkä aikaan sekä itselle merkityksellisempää että katsojille merkityksellisemmäksi muodostuvaa taidetta. |
|