HAASTATTELU 11
|
"Kiinnostunut teatterista ja esityksistä katsojana."
|
Määrittele esitys yhdellä lauseella.
Elämys. Onko se taiteilijan syy, tuottaa elämyksiä? Kyllä varmasti, joku syyhän siinä on miks taiteilija haluaa jakaa niitä omia ajatuksiaan yleisölle. Eikä se tietysti tarvii olla se elämys aina kukkaloistoa ja pelkkää hauskaa hyvää. Tunneskaala laidasta laitaan. Kyllä varmaan se esiintyjä haluu jakaa niitä omia juttujansa. Koetko, että nimenomaan tekijä haluaa jakaa, vai voiko vastaanottajakin? Varmasti esiintyjä reagoi siihen, miten yleisö reagoi hänen tekemisiinsä. Kyl se on molemminpuolista. Voiko olla esitystä ilman tekijää tai vastaanottajaa? Ei mun mielestä, ei missään nimessä. Se jää jotenkin torsoksi, kyllä siinä pitää olla aina kaks osapuolta. Voiko yksin metsässä tanssiminen olla esitys? Kyl, jos sä tietoisesti meet, sulla on joku halu tehdä se. Se voi metsä toimia siinä semmosena yleisönä, toisena osapuolena, eli sä saat siitä metsästä jotain itseesi, kuitenkin. Tietysti, mitä metsä sitten sinusta saa, tai esiintyjästä saa, on toinen juttu... Jos esiintyjä menee lavalle yleisön eteen ja saa jotain yleisöstäkin, niin metsästäkin varmaan saa jotakin. Esitys ilman katsojaa tai tekijää on torso. Tunnistettava peruskroppa, mutta josta puuttuu pää ja tunnistettavat kasvot, sekä raajat joilla liikkua tai ilmaista itseään. Torso, jolta on poistettu kaikki itseilmaisun keinot. Liikuntakyvytön ja avuton. Kasvoton, persoonaton, hengetön. Sieluton? Ei sisällötön, mutta kykenemätön ilmaisemaan sisältöä muuten kuin yksinkertaisella olemassaolollaan. Elämys ei ole välttämättä yksinomaan positiivisviritteinen kokemus. Se voi sisältää kaikki mahdolliset tunteet. Niitä esiintyjä haluaa jakaa, omia tunteitaan. Niitä katsoja tulee katsomaan, esiintyjän tunteita. Niitä katsoja tulee kokemaan, omia tunteitaan lähtöisin ja suhteessa esiintyjän näyttämiin tunteisiin. Tai ajatuksiin. Tai havaintoihin. Se on molemminpuolista. Ilman toista osapuolta – ilman toista ihmistä – olen vain torso. En voi ilmaista, koska ei ole ketään jolle ilmaista. Ei ole ketään, joka reagoisi tekemisiini ja jonka reaktioihin voisin itse reagoida. Kiertokulku päättyy, mikään ei etene tai jatku. Päteekö molempiin jakaminen? Jaanko esiintyessä metsälle? Ei varmaan siinä mielessä, että siinä olisi elävää yleisöä. Jos puuttuu jakaminen, onko elämys läsnä? Kyl mä luulen, jos sä koet sen hyvänä asiana ja sä haluat mennä sinne. Ehkä sitä voi verrata johonki kalareissuun tai samoiluun, se on siinä se tärkee elementti. Voinko vastaanottajana päättää, että ympäröivä puisto on esitystä? Täähän menee mielenkiintoiseksi. Vähän vaikee sanoo. Kivaahan se on välillä. Onko se sitä, mitä ihmiset joskus hakee? Katsoa ihmisiä ja miettiä mitä niiden taustalla on. Voihan sitä esityksenä pitää. Pitäisitkö itse? Joskus tulee semmonen fiilis, jos on aikaa hyvin. Ja sopivasti vaikka väsynyt tai jotain. Olla vaan ilman kiirettä mihinkään, katsella ryntääviä ihmisiä. Mikä siitä tekee esityksen? Onko se siinä, että sä itte sitte vähän pääset ehkä määrittelee sitä omaa kiirettäs. Tai sä asetut paikoilleen siihen ja ehkä sitä kautta tulee semmonen, että vois jotain esitystä hakea siitä mitä edessään näkee. Kiireettömyys tai rauhoittuminen jonkin esitykseksi kokemisessa kiinnostaa. Asettua paikoilleen ja katsoa ympäristöä. Onko kyse sitten vain katsomisesta? Asettuu katsomaan kaikkea mitä on nähtävillä. Sama tekijänä: valitsee näyttää jotakin irti muusta, irti vaikka arkikiireestä, rajaaminen. Rajaaminen helpottaa katsomista ja katsottavaksi asettamista. Fokusointi, keskittyminen johonkin. Jonkin erottaminen tarkasteltavaksi. Määrittelee itse, mitä katsoo tai mitä näyttää. Katsoo mitä ympäröivä maailma antaa. ...joku aamuyön tunteina tulee rautieasemalla autoon ni kylhän sielläkin jos jonkinlaista "esitystä" näkee. Miten oleellista on paikoilleen asettuminen esityksen kokemisessä? Esim. verrattuna junaan juoksemiseen? Ehkä siinä ajatukset kohdistuu siihen ehtimiseen, keskittyy vaan yhteen asiaan jos juoksee junaan. Joku syy, ettei ole aikaa pysähtyä. Mitä tulee mieleen sanasta esityksellisyys? Jotain odotuksia, sitä kautta tunteita, fiiliksiä, mitä esim johonki teatteriin tai elokuviin… Odotukset, fiilikset, tunteet. Odotukset ennen kuin esitys alkaa. Entä vaikka flashmob, jossa katsojan odotukset ovat arjessa? Eihän sellaista voi odottaa. Hämmenyksestä ku selviää, ni sehän voi olla ihan todella mielenkiintoinen tapahtuma. Se tulee odottamatta, se on eri asia ku lähteä teatterin penkille. Jos oma fokus on arjesta selviämisessä, on vaikeaa keskittyä ottamaan vastaan melkein mitä tahansa ärsykettä. Katsojan rooliin asettuminen on ehkä olennaista jotta voi ottaa vastaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti sen mitä halutaan näyttää. Siksi katsomoista tehdään mahdollisimman mukavat. Että on mahdollista suunnata oma keskittyminen pois omasta itsestä, ottaakseen vastaan jonkun muun mielenmaisemaa. Samatenhan esiintyjä suuntaa esitystään itsestään poispäin (usein), jollekin toiselle, tietäen että häntä katsotaan. Se on vuorovaikutusta, dialogia, kommunikaatiota. Pois omasta itsestä, johonkin toiseen. Sitä tapahtuu harvoin arjessa, jossa pääfokus on helposti omassa selviämisessä. Teatteri ja elokuvat antavat mahdollisuuden irtaantua omasta arjesta, uppoutua toisen maailmaan ja siten ehkä oppia tai oivaltaa jotain. Samoin esiintyjä saattaa oppia tai oivaltaa jotain siitä mitä hänen ulospäin suunnattu ilmaisemisensa saa aikaan vastaanottajissa. Keskinäistä reagointia. Se on luontaista vaistonvaraista toimintaa, se ei parhaimmillaan vaadi tietoista prosessointia ja on siksi rentouttavaa nykyisen kaltaisessa maailmassa. Vaikka esitys olisi kuinka rauhaton, se voi silti olla rauhoittumisen paikka irti arkielämästä. Eskapismikaan ei välttämättä ole paha asia. Sen kautta voi saada energiaa ja uusia ajatuksia, joita käyttää hyödyksi arjessa. Jos riitelevä pariskunta ravintolassa olikin järjestetty esitys. Voiko esityksen määritellä jälkikäteen? Varmaan herää kysymys, miks sellane on järjestetty, mitä järjestäjä on halunnut kertoa sillä...? Kyl se käy esityksestä, voihan siitäkin jotain oppia tai alkaa arvioimaan omia tekemisiään. Voiko edelleen olla elämyksen ja jakamisen elementit läsnä? Varmasti. Voihan se koskettaakin. Onhan se jakamistakin, semmosta pakotettua jakamista vois sanoa. Sun on oltava siinä periaatteessa, sitä vaan siinä ihmetellään niin kauan ku se tilanne menee ohi. Kuinka olennaista on myötämielinen vastaanottaminen? Väitän, että se tehostaa tietyllä tavalla esityksen vastaanottamista, koska silloin katsoja on jo valmiiksi orientoitunut toimimaan vastaanottajana. Näin ajatellen katsojan kokemus esityksestä tehostuu. Jos jotain dramaattista tapahtuu yllättäen esityskontekstin ulkopuolella, fokus voi helposti mennä taas tilanteesta sleviytymiseen, omaan itseen. Silloin on vaikea punnita näkemäänsä esityksenä ennen kuin vasta jälkeenpäin. Etukäteen sovitussa esitystilanteessa huomio suunnataan alusta alkaen itsen ulkopuolelle, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä näytettävää on ja sen kunnolla nähtyään on selkeämpää sekä helpompi ruveta punnitsemaan sitä suhteessa omaan itseensä ja elämäänsä. Jos miettii perinteisempää ja turvallisempaa tilannetta, jossa (vastaanottajalla) on odotuksia, ja sit tilannetta, jossa tunteita herää sellaisen "pakkojakamisen" kautta, niin: koetko jomman kumman mielekkäämäksi tai onko niissä samanlaisuuksia/eroja? Voishan se olla ehkä niin, että joku esitys on menossa ja siitä ei tykkää syystä tai toisesta. Voi tulla fiilis, että tää on pakkopullaa ja se on vaan katsottava läpi. Kyl esitykset on kaikki erilaisia. Minkä takia tekijä haluaa antaa elämyksiä? Mihin hän sillä pyrkii? Onko elämyksen tuottaminen itseisarvo? Ehkä hänelle on elämys, että saa olla huomion keskipisteenä tekemässä sitä mistä tykkää. Että on ihmiset, jotka vielä reagoi. Kyl se elämys on myös siellä lavan puolella. Kyllä ihmiset menee esityksiin saadakseen elämyksiä. Ne voi pitää sisällään aikamoisen kirjon. Kyl se on semmonen arjesta poikkeava tilanne, mitä mennään hakemaan sieltä. Miksi ihmiset haluaa arjesta poikkeavaa? Arki-sana jo kertoo jotain. Että haluaa jotain ajateltavaa, opittavaa, tuntea jotain, nauraa, itkeä. Tän suuntasta. Pikkasen käydä poikkeamassa totutulta tieltä. Poikkeaman hakeminen totuttuun arkeen. Ihminen on loppuun asti kehittyvä eläin. Kun kaikki menee raiteillaan totuttua ja ennustettavaa reittiä tarpeeksi pitkään, rupeaa kaipaamaan vaihtelua, virikettä. Esityksen katsominen tarjoaa tuntemuksia, joita arkirutiini ei tarjoa, mutta turvallisesti ja joutumatta luopumaan perusturvallisuudesta. Tietenkin on mahdollista, että esitys vaikuttaa niin perustavanlaatuisesti, että se inspiroi tekemään todellisen reaalimuutoksen vakiintuneeseen elämäntapaan. Onko se tavoiteltavaa? Kysymys on ehkä epäolennainen, koska aiheutettua reaktiota ei tekijä voi todella tietää. Ehkä jo tunnereaktion aikaansaaminen riittää tavoitteeksi. Jos katsoja myötäelää esityksen keston ajan ja saa siitä pontta elämäänsä sitä kuitenkaan muuttamatta, onhan silloinkin saatu aikaan vaikutus. Dialogi on tapahtunut. Voihan arjessakin oppia, itkeä, nauraa? Se on kuin juhlaa lähteä johonkin katsomaan esitystä. Unohtuu sähkölaskut sun muut arkiset asiat. Eikö ole paradoksi hakea arkeen jotain arjen ulkopuolelta? Haluta hetkeksi irti, mutta palata ehkä syvemmin itseensä? Nimenomaan. Mistä on esiintyjä tehty? Esiintyjät on vähän erilaisia verrattuna tavallisiin tyyppeihin, niillä on se halu lähteä esiintymään. Vois tietty luetella kaikki mahdolliset tunteet ja fiilikset mitä onkaan… Vaikee löytää se yks sana sieltä. Aikamoisia kameleontteja. Ne on tehty vähän jokaisen ihmisen saappaisiin. Tehty mukautumaan asioihin. Esiintyjän on tarpeellista pystyä ilmentämään havaintojaan ja ajatuksiaan, jotka liittyvät muihinkin kuin vain häneen itseensä. Tärkeitä ominaisuuksia ovat ensinnäkin halu tai kyky olla esillä. Toiseksi pitää hallita oma kehonsa niin, että sen voi valjastaa ilmentämään erilaisia henkilöitä, ajatuksia, ilmiöitä. Toisaalta itsereflektion taito on olennainen, jotta pystyy havaitsemaan tai tiedostamaan omat reaktionsa muuhun maailmaan, tunnistamaan omat ajatuksensa sekä jäsentämään ne esitettävään ja (toivon mukaan) ymmärrettävään ja käsitettävään muotoon. Entä Kävelykatudemossa? Ihminen, joka ei tiedä olevansa katsomisen kohteena, onko hän esiintyjä? En tiedä, mikä tekisi heistä esiintyjiä ilman kohdevalaisimia tai jonkinlaista korostusta. Leikkivät lapset "esityksenä" teatteritilassa? Kokisitko esitykseksi? Toihan olis sama homma kuin katsoa ihmisiä asemalla. Siinäpä se onkin, onko se esitys vai ei. Voisin sanoa, että ei. Mä odotan, että siel on joku esitys, kun menen katsomaan. En tiedä tuntuukse siltä, että nyt on menny överiksi joku. Ehkä siinä odotuksessa on joku. Voihan sen sanoa pettymykseksi, että hetkinen, eihän tää ollukaan mikään, tää on ihan tavallista, meil on samanlaista. Reaalitodellisuuden tuominen esitykseksi on vaikea kokea esitykseksi. Siihen ei liity valmistellun esityksen ajatusta, se ei myöskään ole verrattavissa improvisaatioon, jossa tapahtuu esteettinen kahdentuminen. Leikkivien lasten tavoite ei ole ilmaista jotakin ajatusta tai sanomaa heitä katsoville, heidän fokuksensa on ilmaista keskenään toisilleen leikin sisäisessä yhteisessä fiktiossa. Sama kuin siivooja tulisi näyttämölle vahingossa. Hänen fokuksensa on omassa hommassaan, itsessään. Pitäisikö esityksen sisältää jotain epätavallista, arjesta poikkeavaa? Onhan teatterinäytelmäkin usein tavallista arkea. Johtuukse vaan siitä, miten sen esityksen tuo esille, miten sen antaa julki. Se on varmaan ihan siinä katsojan korvien välissä, minkä se kokee. Leikkivät lapset ei. Leikkivät aikuiset, siitä voisi löytää jotain. Miksi toinen on ja toinen ei? Lapset leikkii on normaalia. Kaksi aikuista tekemässä samoja juttuja erottaa sen siitä lasten leikistä. Vaikee selittää. Eroa esiintymisellä ja leikkimisellä? Kyl niissä eroa on. Jos joku esiintyy niin kyl hän on vakavissaan. Aattelen ehkä että leikkiminen ei oo niin vakavaa touhua. Näetkö, että aikuiset eivät voi leikkiä vakavissaan? Onko lapsi vakavissaan kun leikkii? Lapsen leikki on niin luontaista hommaa. Ne tekee sitä vain ja ainoastaan omaksi ilokseen. Esiintyminen on jo, että se esiintyjä haluu… Erottaako niitä jakaminen? Niin. Jos aikuiset leikkii tai esiintyy, niin niillä on ilmeisesti siinä joku tarkoitus. Se on se ero. Olen samaa mieltä haastateltavan kanssa. Aikuisen toiminta on siihen suuntaan kehittynyttä (kehitettyä?!), että taustalla oletetaan yleensä olevan tarkoitus, ja omalle tekemiselle on usein tarpeellista olla itseä tyydyttävät perusteet. Lapsen leikkiä leikkivä aikuinen on poikkeus, arjessa epätodennäköinen asia. Teatterilavalle sijoitettuna se on katsottavaksi tarkoitettu epätavallinen ilmiö, jota näytetään oletettavasti tarkoituksena kertoa jotain, luoda assosiaatioita jne. Leikkivä lapsi näyttämöllä ei kerro muuta kuin sen mitä se päällisin puolin näyttää olevan ja onkin: leikkivä lapsi, lapsi leikkii. |
|