HAASTATTELU 10
|
Lapsesta saakka käynyt teatterissa epäsäännöllisen säännöllisesti. Tyttären teatteriharrastuksen kautta nähnyt lähempää esiintyjän työn vaateet.
"Esiinnyn työssäni ammattiroolissa. Nuorena hakeuduin esiintymistilaisuuksiin, nyt iän myötä tilanne aivan toinen." |
Määritä esitys yhdellä lauseella.
Suunniteltu tai tarkoituksellinen esittävä tavoitteellinen toiminta, jonka joku nimenomaan suorittaa. Suunnitelmallisuus, tarkoituksellisuus, tavoitteellisuus ja suorittaminen. Fraasi "Kaikella on tarkoituksensa" tarkoittaa minulle, että kaikki toimintani ja ajatteluni kumpuaa jostain tarpeesta. Omia sekä haastateltavan ajatuksia yhdistellen sanoisin, että esityksen tarkoitus on olla tarpeesta kumpuavaa suorittavaa toimintaa, jota on suunniteltu jonkin verran tietoisesti tai tiedostamatta ja sen tavoitteena on tyydyttää tarpeet. Avaa vähän lisää tätä tarkoituksellisuutta. Mitä se sinulle tarkoittaa? Esityksessä minusta... ehkä siinä tulee olla tarkoitus. Joko se on hirveen tietoinen tai ei niin mietitty, mutta sillä tavoitellaan jotain. Jotain halutaan kertoa tai näyttää, antaa jotain fiilistä tai ajattelun aihetta – se voi olla myöskin viihdytys. Joku tarkoituksellinen toiminta. […] ehkä jakaisin sen kahteen osaan: jos on ammattinäyttelijä, ni on tavoitteet varmasti, tavoite saavuttaa se yleisö tai saada se sanoma läpi. Sillä on selkeemmät tavoitteet. […] tavoitteet voi olla myös toisenlaiset. Esim jos kehitysvammaiset tekee näytelmän siinä voi olla enemmän sellane tarve itseilmaisulle, tulla kuulluksi, tulla nähdyksi. Molemmilla ryhmillä voi olla nää ihan samat, mut siin on aina jonkinlainen tarve ja tavoite – ja se pitää olla sillä lailla suunniteltu. […] luonnonnäytelmät, esitykset, kuten revontulet tai ukkonen – nekin omalla lailla esityksiä. Mietin ovatko esityksiä, kun ei niitä oo kukaa suunnitellu? Enemmä vaa ilmiöitä. Sillo kun se tapahtuu muuten vaan se on ilmiö, mut sit kun sillä on jokin tavoite ja joku sen suunnitelmallisesti tekee, se on esitys. Mut sit ollaa siinä rajalla, kun on sekin esitys, jos joku alkaa extempore tekemään jotain. Mihin vetää rajan: kuinka suunnitelmallista ja kuinka tavoitteellista? Halu kertoa ja näyttää – sekä kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve – tukevat tulkintani mukaan ajatusta, että esitys on jakamista. Ammattilaisen ”selkeemmät tavoitteet” tulkitsen tarkoittavan sitä, että ammattikseen esiintyvältä odotetaan helposti enemmän. Ammattilainen myös kantaa usein suurempaa vastuuta, koska yleensä kokemukseni mukaan ammattilaiselta odotetaan vastuullisempaa, perustellumpaa ja harkitumpaa toimintaa kuin harrastajalta. Lienee yleistä ajatella ammattilaisen omaavan selkeät tavoitteet, koska ammattilaiselta sellaista on helpompi vaatia kuin harrastajalta. ”Se voi olla myös viihdytys”. Kärjistäen sanon, että esitys on aina taidetta tai viihdettä. Uskon meidän kaikkien kaipaavan välillä viihdytystä. Taiteilija Teemu Mäki kirjoittaa väitöskirjassaan Näkyvä pimeys (WSOY) taiteen ja viihteen erosta: ”Jos puhuisimme ruoasta, viihteen vastine olisi makeiset ja viina. […] välitöntä mielihyvää, mutta ei ravintoa. Taide olisi ravintoa, ihmiselle hyväksi ja usein myös hyvän makuista. […] Viihde on pakoa todellisuudesta, eskapismia. Taide sen sijaan on todellisuuden kohtaamista. […] taide ja viihde ovat toistensa vastakohdat […] Käytännössä niiden suhde on usein monimutkainen sekoitussuhde. […] Taiteen ja viihteen ero on […] myös katselutavoissa ja katsojissa. Shakespearen (1564–1616) näytelmiä ja Hitchcockin (1899–1980) elokuvia voi katsoa yhtä hyvin viihteenä kuin taiteenakin.” (Mäki 2005, 117). Jos joku on vahvasti sitä mieltä (ukkosesta), että ”tämä on minulle esitys”, niin voimmeko me sanoa, että hän on väärässä, että ”eipäs ole esitys”...? Ei. Kyllä kaikki lähtee mun mielestä henkilökohtaisesta tarpeesta. Siitä, miten se ihminen sen kokee. Samalla lailla kuin ei voi sanoa, että hyvä tai huono... Eihän sitä ukkosta turhaan sanota luonnonnäytelmäksi. Kyllähän se on tosi antavaa, ku kattoo sitä – tai (riippuu) kuka tykkää ukkosesta. Mun mielestä kyse on siitä, saako se ihminen siitä... Pitääköhän mun vähä perua sanojani?! Se ei ehkä olekaa nii tavoitteellista, vaan se on antavaa. Joo. Antavaa... Tekijällä saattaa olla tietty pyrkimys saavuttaa jotain, mutta onko se antavaa sille katsojalle – ja sehän onkin tosi henkilökohtaista. Ja myöskin sit, mikä sen ihmisen tarve on sillä hetkellä. Joskus haluaa kevyttä viihdettä ja aivot narikkaan – ei tarvi ajatella – ja joskus on tarve saada pohtia ja jäsentää, jäsentää maailmaa tai jotain omaa henkilökohtaista asiaa... Sillo kolahtaa iha eri asia. Kompromissihakuisena ihmisenä en luopuisi tuosta tavoitteellisuudesta, vaan sanoisin, että tavoite on olla antava, koska tavoite on jakaa. Jos haluaa vastaanottajan saavan jotain, täytyy tekijän itse antaa. Jos sinun pitäisi määrittää esitykselle yksi kantava tekijä, joka tekee esityksestä esityksen – jos mietitään sitä mikä riittää esitykseksi – niin mikä riittää? Täytyy olla antaja ja saaja. Tekijä ja katsoja. Vaikka se tekijä voi ilmeisesti olla myös luonto. Se on tavallaa marginaali se luonto, että kyllä mun mielestä, kun puhutaan esityksestä, ni se on ihminen... Kyllähän eläimetkin voi olla mukana esityksessä, mutta ne ei niin aktiivisesti tee sitä... Kyllä se on ihminen ihmiselle. Ihminen antaa, ihminen saa. Ihmisellä on joku tarve, halu viesittää, välittää jotain, antaa jotain tunnetta, elämystä ja toisella halu vastaanottaa se tai ainakin katsoa, että minkälainen se on. Ihmiseltä ihmiselle. Se on se pakko-jutut. Tarkoitatko, että jos halutaan saada jotenkin kollektiivinen kokemus että mikä on esitys, niin pitäisi olla ihmiseltä ihmiselle, mut ihminen voi yksilönä katsoa vaikka revontulia esityksenä? Mun mielestä silloinkin. Ajattelen, että kaikki lähtee ihmisestä. [...] tässä huomaa, että mä en oo koskaan harjoitellu näyttelemistä, mutta minusta tuntuu, että jos harjoittelisin, ni mä tekisin sen kuitenki vähintää yhdelle. Mulla ois mielikuva siitä vastaanottajasta, kenelle mä haluun sen viestin antaa... Ihmisethän imuroi sen tunteen ja sit siitä tulee kollektiivinen. Vaik se ois kollektiivinen lähetys isolta joukolta toiselle isolle joukolle, ni ydin on silti mun mielestä se yksilö. Itse koen näyttelemistä harjoitelleena, että esiintymiselläni on aina jokin suunta. Uskon sen johtuvan tuosta haastateltavan mainitsemasta ”mielikuva siitä vastaanottajasta”. Vaikken tarkemmin kuvittelisi jotain tiettyä ihmistä katsojakseni, niin jollakin tasolla esiinnyn kuvitteellisille ihmisille – ”kenelle mä haluun sen viestin antaa”. Allekirjoitan myös tuon, että vaikka iso porukka esiintyisi isolle porukalle, niin ydin on yksilö, koska isossakin porukassa yksilöt ovat harjoitelleet yksin vähintään mielikuvissaan, jolloin heilläkin on ollut suuntana toinen – mielikuviteltu – ihminen. Suurelle yleisölle esiintyessäni saatan vaikuttaa siltä, että näyttelen kaikille 13 penkkiriville, mutta joukkoon lukeutuu vähintään hetkiä, jolloin katseeni kohtaa jonkun yksilön ja vähintään sen hetken esitys on hänen ja minun välinen – ”Ihmiseltä ihmiselle”. Oletko edelleen sitä mieltä, että yksilö voi silti katsoa revontulia esityksenä, vaikka muut olisivat eri mieltä, ja silti kokea sen esityksenä? Kyllä. Siitä samasta johtuen samaa esitystä voi katsoa vaik kuinka moni ja siitä voi sit olla vaik kuinka monta mielipidettä. Eli se on siitä vastaanottajasta kiinni, sopiiko se tai toimiiko se. Voiko luonto olla vastaanottajana? Voinko mennä yksin esiintymään johonkin, missä ei ole ketään toista ihmistä? Onko se esitys, jos soitan harmonikkaa yksin metsässä luonnolle? Minusta ei. Silloin se on vain esitystä itselle, itse asiassa enemmän terapiaa tai itsensä etsimistä, vaikka voidaankin ajatella, että kaikki elävä aistii. Oravat siellä puissa... Silti se ei oo mun mielestä sama asia... Että kasvaako se kukka paremmin, kun sille laulaa. Mun mielestä sä et tuolloin esiinny luonnolle, vaan haet itseäsi. Kyllä se vaatii sen ihmisen. Ja tietoisen yleisön. "Tietoinen yleisö." Jos esitys on jakamista, voiko jakaa tiedostamattoman kanssa? Koomapotilas on tiedostamattomassa tilassa: ”Kooma on syvän tajuttomuuden tila, jossa oleva henkilö ei tiedosta ympäristöään eikä reagoi minkäänlaisiin ulkoisiin ärsykkeisiin.” Heille kuitenkin lauletaan toivoen, että laululla saataisiin heidät virkoamaan. Ns. virallisesti tähän laulun parantavaan voimaan uskovat ainakin shamaanit. Voisiko tehdä lauluesityksen koomapotilaille ja sanoa, että tämä oli esitys, vaikka yleisö ei ollutkaan tietoinen? Eli voin kokea revontulet esitykseksi, mutta en voi kokea esitykseksi sitä jos esiinnyn itse niille revontulille, vai...? Nyt kun sä kiteytit sen noin... Kyllä mä yhä ajattelen niin, että ei onnistu noin... [...] sä esiinnyt silloin itse itsellesi. Sä teet sellaisen henkilökohtaisen performanssin, jolle sä tavallaan kahtia jakaudut olemalla se esiintyjä ja yleisö. […] mun mielestä se ei oo enää esitys. Esityksellä täytyy olla kuitenkin jotenkin puolueeton tai ulkopuolinen yleisö. Menis enemmä nyt itsetutkiskeluun tai terapiaan. Puolueettomuus. Jos mä esiinnyn luonnolle, ni se ei ole tavallaan puolueeton, koska luonto vastaanottajana tavallaa vain on ja minä jotenkin hallitsen sitä tilannetta. Jos sen kääntää toisinpäin: jos katson ukkosta näytelmänä, niin onko silloin tämä puolueettomuus jotenkin paremmin läsnä? Kyllä kai. Haastateltava pohti, että puolueettomuus liittyy itsemääräämisoikeuteen – ”että on ottajan osassa”. Hän ajatteli, että perinteisesti esityksissä vastaanottaja vain ottaa esityksen vastaan sellaisena kuin se annetaan, ellei kyseessä ole esitys, jonka on ennaltakin ”kerrottu olevan jotenkin interaktiivinen”. Ehkä puolueettomuus liittyy myös siihen, että esityksellä tulisi olla jotain uutta annettavaa. Joskus nimittäin minulle ainakin jää esitysten jälkeen sellainen olo, että ”tää ei antanu mulle oikeestaa mitään uutta”. Olenko ollut silloin puolueellinen? Esitystä ja sen sanomaa vastaan, vastahankainen vastaanottaja? Tai sitten aihe ja käsitellyt teemat, sanoma, tarina, ilmaisutyyli ja kaikki esityksen tarjonta ovat olleet minulle niin tuttua, että olen tavallaan ollut puolueellinen? Ehkä näinkin, mutta ei se poista vastuuta tekijöiltä ja sitä, että esitys itsessään ei ehkä ole ollut kyllin viimeistelty tai jäsennelty. Ei sillä, että esitysten myöskään tulisi olla liian valmiiksi pureskeltuja! Kaikessa yksinkertaisuudessaan puolueettomuuden voidaan ajatella tarkoittavan ketä tahansa esityksen valmistaneen työryhmän ulkopuolista ihmistä. Tällöin minä en voi olla puolueeton katsoja omalle sooloesitykselleni ja jos esitys vaatii puolueettoman katsojan ollakseen esitys, tarvitsen toisen ihmisen katsomaan esitystäni, jotta se on esitys. Mitä esiintyjä sinulle tarkoittaa, mistä on esiintyjä tehty? Esiintyjä esittää tietoisesti – tai ainakin uskoisin, että vähintää 80 %:sti tietoisesti, koska voihan sitä olla tällasii extempore-juttuja – jotain mitä on tilattu, tai vaikkei ois edes tilattu, ni jotain mitä hän haluaa esittää. Voi olla ammattilainen tai tilanteeseen valjastettu – hän esittää asiaa. Halu esittää. Allekirjoitan sen. Joskus toki kuulee, että ”mä en haluu esiintyy”. Sitä saattaa kuulla vaikka teatterin takahuoneessa jonkun näyttelijän suusta – on sitten ammattilainen tai harrastaja – jos tällä on vain huono päivä. Olo saattaa pyyhkiytyä pois jo ennen kuin menee lavalle ja usein viimeistään lavalla. Itse olen eronnut lasteni äidistä Juhani Ahon syntymäpäivänä, jolloin vedin kaksi draamaopastusta Juhani Ahon renkinä Aholassa (40 min per esitys) sekä lausuin Ahon Lastuja Aho-salissa Järvenpäätalolla kun yleisössä oli mm. Juhani Ahon jälkeläisiä sekä Juhani Aho -seuran vaikuttajia. Silloin ajattelin, että en halua esiintyä. En suoranaisesti halunnutkaan, mutta jotain halusin. Halusin varmistaa omalla toiminnallani sen, että Juhani Ahon muistoa kunnioittaen ihmiset saavat esitykset mitkä heille on luvattu. Halusin myös välttää lupauksen pettämistä työnantajaani Järvenpään kaupunkia / Järvenpään taidemuseoa kohtaan. Halusin myös näyttää ihmisille esitykset, jotka olin omatoimisesti harjoittanut. Nämä kaikki vaativat teoksi sen, mitä en suoranaisesti halunnut sillä hetkellä, esiintymisen. Jos Kävelykadulla menisi ihmisiä, ja toiset ihmiset katsoisivat heitä. Näille katsojille on sanottu, että täällä (Kävelykadulla kävelevät ihmiset) on esitys. Jos nämä ihmiset vain menevät täällä, tekevät arkisia asioitaan eikä heitä ole ohjeistettu siihen mitenkään… Eli toisin sanoen valehdellaan jossain määrin katsojille, että täällä on esiintyjiä. Siellä on vain ihmisiä, joita vain katsotaan esiintyjinä… Miten se mainitsemasi ”esiintyjän vähintään 80 %:sti tietoisesti” pätee tässä? Vai onko se enää esitys? Itse asiassa kyllä. Vaikka noi onkin vale-esiintyjiä, että ne ei tiedä olevansa esiintyjiä, mutta ydin on siinä, että katsoja katsoo esitystä. Sillo se on määrätyn lailla raamitettu, että tuolla on esitys. Ne, jotka siihen sattuu menemään, on vale-esiintyjiä tiedostamattaan, mutta kun se on valjastettu se tilanne ni silloin se on esitys. […] Eihän se voi ollakaan niin, että esitys on vain joku yks laatikko, joku määrätty juttu. […] tää esimerkki tavallaa murentaa niitä mun alussa määrittelemiäni ”tietoista”, ”määrätietoista”, ”kohdetietoista”... […] Tuo on toinen esiintymisen laji. Minusta se on esitys. Se on esitys niille katsojille nimenomaan. Eihän nää esiintyjät tiedä esiintyvänsä eikä niiden tarviikaan tietää. Jos ne tietäis, ni se muuttuis, koska jokainen varmaa rupeis jotenkin vilkuilee, röyhistelee rintaansa, kokeilee onks tukka hyvin... Raamitettu tapahtuma katsojille. Tämä tukee jälleen ajatusta siitä, että pelkästään jo tiukalla rajaamisella ja lauseella ”tuossa on esitys” voidaan valmistaa esitys. On myös hyvä huomio, että jos esiintyjät tietäisivät esiintyvänsä, niin he tulisivat hyvin tietoisiksi omasta kehostaan ja olemisestaan – ja se saattaisi todellakin johtaa vilkuiluun, rinnan röyhistelyyn ja tukan asetteluun. Itse ainakin usein korjaan sormituntumalla kampauseni, jos riisun paidan pääni yli tai otan hatun pois päästä julkisella paikalla tai vaikka näytelmän harjoituksissa. Kotona yksin ollessani sama ei tule yleensä edes mieleenkään. Koit merkitykselliseksi tämän alustuksen? Nimenomaan. Sillo se ei oo esitys, jos ne katsojat istuu muuten vaa esim kahvilassa ja sit sä vaa kattelet, että porukkaa on tuolla joo... Mut sit kun niille kerrotaan, että tuolla on esitys, tuossa se alkaa, ni siinä on ikään ku se screeni tai valkokangas, vaik siin oikeesti oliski vaan katu, jossa ihmisiä kulkee. Voisiko tämä valjastaminen tapahtua jälkikäteen? Jos hankkisin tänne ihmisiä ja sitten palkkaisin pari näyttelijää näyttelemään vaikka parisuhderiitaa, niin silloin ne esiintyjät olisivat tietoisia, näyttelisivät, mutta katsojille ei olisi sanottu että täällä on esitys. Olisin vaikka tullut katsojien, kavereideni kanssa viettämään aikaa tänne pöydän ääreen. Voinko jälkikäteen sanoa, että se mitä siellä kahvilassa tapahtui oli esitys? Voiko sen jälkikäteen kokea esityksenä? Voi. Mun mielestä sillo on vaa tärkeetä se raamitus. Että ”toi mitä te tossa tuon pöydän ääressä näitte, ni se oli esitys”, jotta ihmiset pystyy mielessään hahmottamaan, mikä oli sitä esitystä. Se tila, esiintyjät tai se tilanne pitää olla jotenkin tosi selkeesti sanotettavissa jälkeen päin... Jos vaan 50 ihmistä tulee ja menee kahvilassa, ni mistä se sit alkoi, kuka oli eka kahvikupin nostaja...? Mihin se loppui? Jos on selkee tilanne, tila tai tapahtuma ja sen pystyy sanottamaan niille ihmisille […] se toimii mielestäni aivan mainiosti. Raamittaminen ja rajaaminen. Haastateltava ajatteli, että pitää olla selkeenä, mistä se alkaa, mihin loppuu ja ketä siinä on mukana - ”kuin taululle raamit – että mitä ootte kattonu”. Hän myös sanoi, että ”tää on länsimaista ajattelua, että kaikella pitää olla alku ja loppu, mutta se on helpompaa meikäläiselle, kun niin on opittu”. En koe ainakaan itselleni mielekkääksi tekotavaksi lähteä tekemään esityksiä, jotka sotivat täysin tätä ”länsimaista” aikakäsitystä vastaan. Alku, keskikohta ja loppu eivät tarvitse mielestäni olla rautalangasta väännetyn yksiselitteisen selkeitä, mutta minusta vastaanottajaa tulee kunnioittaa siten, että esitys kuitenkin sisältää jotain mistä tarttua. Tämä ajattelu pohjaa siihen, että esitys on jakamista ja siinä tulisi saavuttaa jonkinlainen kommunikaatio tekijän ja vastaanottajan välille. Jatka lausetta: Esiintyjän tulisi raamittaa esitystä, jotta katsoja saa siitä paremmin kiinni, jotta...? Jotta pystyy hahmottamaan kokonaisuuden. Että mikä se oli se esitys. […] kuten elämässä yleensäkin: Kun on joku tapahtuma, ni ihmisen täytyy mieltää, mistä se alkoi, mitä tapahtuu ja missä ollaan nyt. […] ihminen tarvii mun mielestä määrätynlaisen raamituksen asioille, jotta pystyy hahmottaa kokonaisuuden. Ja miksi on tärkeää, että pystyy hahmottaa kokonaisuuden? Mun mielestä se mielekkyys. Ehkä mä haen aina jotain järkeä ja syytä, vaikkei aina pitäisikään, mut se, että ”MIKSI?!”. Jotenkin sen ymmärtäminen. […] Kun sä raamitat, ni saat enemmän sisältöä. Sillo se vastaa ehkä siihe, että mitä tapahtu ja mitä mun piti tajuta tosta, tai että miks noi käyttäytyi noin. Ehkä myös helpompi käsitellä omia tunteita... Että nyt ei puhuta viime viikon tunteista, vaan että se oli nyt tää keissi (case = tapaus, tilanne, hetki). Tajuaminen. Olen kuullut useinkin lausahduksia ”en tajunnu siitä / en tajunnu siitä mitään” esityksistä ja taidekokemuksista puhuttaessa. Joskus on varmasti kyse siitäkin, että vastaanottaja ei ollut vastaanottavalla tuulella tai esiintyjä / taiteilija ei löytänyt kommunikaatioväylää itsensä ja vastaanottajan välille. Mutta ehkä yritämmekin toisinaan liikaa ymmärryttää: ”Filosofian tohtori Peter Senge esittää, että […] Meidän tulisi harjoitella luopumaan pyrkimyksestä saada muut ymmärtämään meitä ja sen sijaan lisätä omaa ymmärrystämme muita ja myös itseämme kohtaan. (Senge 2001, 30)” [Inkeri & Äijälä 2011, 18]. Sisältö. Tulkitsen haastateltavan mieltävän sisällön oleelliseksi. Koen, että sisältö selittää esitystä itseään auki. Sisältö on kieli. Sisältö on kommunikaatio tekijän ja vastaanottajan välillä – argumentointia, artikulointia. Sisältö voi toimia itsessään lukuohjeena. Tämä ei minun kokemukseni mukaan tee esimerkiksi käsiohjelmassa tai jossain muualla luettavissa olevasta ohjaajan sanasta tarpeetonta. Sisältö on myöskin monen asian summa ja siksi koen sen tärkeämmäksi kuin yksilön esiintymistaidon. Tästä koen johtuvan myös sen, että näyttelijäntyön teknisessä taituruudessa ammattilaisille usein häviävät harrastajat saattavat tehdä samana vuonna vaikka Täällä Pohjantähden alla -näytelmästä mielenkiintoisemman sovituksen kuin ammattilaiset, jos sisältö on jotenkin kauniimmin esillä. ”Taito on aina alisteinen sisällölle. Niin sen pitäisi olla.” (Kanervaniemi 2013, 19) Minkä koet taideteoksen ja esityksen eroksi? Mikä erottaa taideteoksen ja esityksen toisistaan? Ehkä just toi raamitusasia. Esitys selkeemmin alkaa jostain ja loppuu johonkin ja se on joku juttu jossain tilassa, esitys jostain, joidenkin ihmisten tekemänä – nimenomaan se raamitettu. Taideteos on paljon laajempi käsite. Se jatkaa... Siis hyvä esityskin jatkaa elämäänsä ihmisten mielessä. Mut taideteos on laajempi. Ensinäkin se on joku kiinteä: tilataide, kuvataide, rakennus tai... Se on läsnä kokoajan kaikille, jotka haluu sen nähdä. Esityskin voi olla taideteos […] sillo se nousee isoon sfääriin […] jos saa suunnatonta arvostusta […] se kasvaa. […] taideteosta voi käydä useemman kerranki... totta kai hyvää esitystäkin voi käydä useemman kerran kattomas,ja usein on hyväkin käydä, mut taideteos on laajempi kokemus, laajempi käsite. Ei välttämättä anna sen enempää. Se on sit kiinni siitä esityksen sisällöstä tai sen taideteoksen sisällöstä. Mikä antaa, mikä ei – ja kenelle kolahtaa just siihen hetkeen. Esiintyjän tärkein ominaisuus adjektiivina...? Se on itse asias substantiivi: sydän. Sit ajattelin läsnäoloa, mut kyl se on se sydän. Sydämellisyys. Ei rakkaudellisuus, vaan sellane... läsnäolon taito, aitous, mut ei sekää... vaan... tunnerikkaus. Joo. Läsnäolo. ”Olen huomannut olevani eniten läsnä elämässäni ollessani lavalla. Ihanteellisessa tilanteessa keskittyminen ei ole tietoisen tajunnan valokiilan suuntaamista vain johonkin rajoitettuun kohteeseen, vaan enemmänkin rentoutunutta, mutta laaja-alaista tarkkaavaisuutta. Se ei kohdistu mihinkään erityisesti. Näin on helpompi pitää kaikki mahdollisuudet avoimina itselleen tai jopa yllättää itsensä. Kun keho on laaja-alaisesti toimintavalmiina, tulee havainneeksi asioita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan voivansa odottaa (Lehtovaara 1996, 44.)” [Pellikka 2012, 20] Tämän haastattelu pohjalta lähtisin tekemään tekemään esitystä, johon haalisin ihmisiä, jotka kokevat teatterin tärkeimmäksi tehtäväksi antamisen. Lähtisin tekemään esitystä, joka pyrkii antamaan ja ottamaan huomioon. Se olisi raamitettu tilaisuus täynnä lämmintä läsnäoloa. Se olisi kehto jossain jännässä paikassa. Kehdosta on turvallista katsoa maailmaa, vaikka hulina ja vilinä sen ulkopuolella olisikin vauhdikasta. Tekisin esityksen, joka vaatii vastaanottajaltakin läsnäoloa, mutta pyrkisin tekemään siitä suht helposti ymmärrettävän. Panostaisin siihen, että esiintyjät ja esityksen maailma olisivat auki kohti yleisöä, jottei menisi pelkäksi itsetutkiskeluksi tekijöiden puolelta. Pohtisin myös järkeistävän valistuksen käytön määrää. ”Nykyiseen ylikulutustilanteeseen tuskin on jouduttu pelkän mietiskelyn seurauksena, vaan nimenomaan jokapäiväisen ruumiillisen mukavuudenhalun (joka tuon mietiskelyn ohittaa) myötä. Tästä syystä tajuntaan vetoavan valistuksen kautta voi olla vaikeaa saavuttaa muutosta”. (Illukka, Esitys 3/2013, 7). Päinvastoin kysyisin ehkä enemmän kysymyksiä, kuten mediataiteilija Mari Keski-Korsu ehdottaa Esitys-lehdessä: ”Taide voi olla välittäjäaines, jotain, joka kysyy kysymyksiä kummallisista näkökulmista.” (Herrala & Keski-Korsu, Esitys 3/2013). |
|